Lauantain lehdessä Kalevan Lauantaikäräjät-raati ottaa kantaa urheiluselostajien tyyliin.
Islantilainen urheiluselostaja Gudmundur Benediktssonin kirkui tunteittensa vallassa Islannin voittoa Englannista jalkapalloilun EM-kisoissa.
Suomalainen urheilutoimittaja Bror-Erik ”Bubi” Wallenius perusteli aikoinaan viileän analyyttistä tyyliään toteamalla, että huutaminen kuuluu vain poliisille ja armeijalle.
Saako selostaja näyttää tunteensa vai riittäisikö hillitty asiatyyli? Miksi urheiluselostajat huutavat?
Ratkaisu: äänin 5-0 kyllä saa.
Entisen keihäänheittäjä Mikaela Ingbergin mielestä huippu-urheilu olisi tylsää ilman tunteita.
– On luontevaa ja hyvää, että selostajakin innostuu, kun oman maan joukkue tai urheilija onnistuu. Myönnettäköön kuitenkin, että joskus huutaminen tuntuu menevän yli ja olen joskus itsekin vaihtanut kanavaa, jos sitä on ollut liikaa ja jatkuvaa. Olisi kuitenkin tylsää seurata liian hillittyä selostusta, jossa ei yhtään eletä mukana.
Nykyään Mikaela Ingberg työskentelee huippu-urheilun asiantuntijana Suomen olympiakomiteassa.
– Selostajan tehtävä on mielestäni tiedonjakamisen lisäksi luoda ja välittää kilpailutapahtuman tunnelmaa kotikatsomoihin, Ingberg sanoo.
Urheiluhistorioitsija Jouko Kokkonen toteaa, että Martti Jukolan 1936 selostama Berliinin olympiakymppi tuntuu hissuttelulta nykyisin ”tykittäjiin” verrattuna.
– Jos tv-puhe on muuttunut, niin vielä isompi on ero radion alkuhistoriaan verrattuna. Martti Jukolan tyyli kuitenkin toimi. Rajumpi meno olisi pudottanut kuulijat penkeiltään. Selostukset heijastelevat aikaansa. Elämyksiä korostavalla aikana selostajien on eläydyttävä ja tuotettava ilmiöitä.
Jouko Kokkosen mielestä selostaja saa huutaa ja jopa kirkua, kunhan osuttaa äänelliset purkauksensa todellisiin huippuhetkiin.
– Mutta myös perustietoa tarjoavaa selostusta tarvitaan. Etenkin suurtapahtumia seuraa ruudusta väkeä, joka on pelistä ulkona ilman selostajan avauksia.
Puheviestinnän professori Pekka Isotalus Tampereen yliopistosta sanoo, että urheiluselostaja saa huutaa ja kirkua hetkellisesti, jos se sopii tilanteeseen.
– Selostajan tehtävä on asioiden selostamisen lisäksi luoda tunnelmaa ja rakentaa draamaa urheilulähetykseen. Hän voi hyödyntää tehtävässään vain erilaisia kielen ja äänen piirteitä. Huutaminen ja kirkuminen ovat äärimmäistä äänenkäyttöä, ja ne kertovat vahvoista tunnetiloista. Puheilmaisun täytyy olla sopusoinnussa tilanteen kanssa, joten tällaiset äärimmäiset äänenkäytön keinot sopivat vain erityisen jännittäviin ja poikkeuksellisiin hetkiin – suuriin voittoihin tai häviöihin.
Jalkapalloselostaja Tuomas Virkkunen sanoo, että selostaja saa huutaa ja kiljua.
- Ei se ole tietenkään itsetarkoitus, mutta ottelun tai urheilutapahtuman painoarvon mukaisesti ja sen tietäen tunnetilansa saa – ja minun mielestä pitää – näyttää.
Tuomas Virkkunen uskoo, että olisi seonnut samalla lailla kuin islantilainen Gudmundur Benediktsson, jos suomi olisi ollut Islannin tilalla jalkapallo-ottelussa Englantia vastaan ja Suomi olisi voittanut pelin.
- Mieluummin mopo saa urheiluselostuksen aikana lähteä aina käsistä kuin että se ei starttaisi ollenkaan tai sammuisi.
Radioalan ammattilainen Jarmo Kropsu Oulusta kehuu Ylen kommentaattoreita jalkapallon EM-kisoissa.
- Selostajat kyllä suhtautuvat liian kiihkeästi peliin, joukkueisiin ja pelaajiin ja siksi on hyvä, että studiossa on entisiä Suomen maajoukkuepelaajia kommentoimassa, mitä pelissä tapahtuu.
Kropsu ymmärtää Islannin selostajaa. Mutta suosikikseen selostajista hän nostaa jo edesmenneen Antero Karapalon.
- Islannin voitto Englannista oli valtava asia islantilaiselle kansakunnalle, ja islantilaisten kannatushuuto on loistava. Aikoinaan Antero Karapalo oli hyvä selostaja. Hänellä oli seesteinen tyyli, josta tykkäsin nuorena. Hän kertoi rauhallisesti mitä pelissä tapahtuu.