Sunnuntain lehdessä Kalevan kokoama Sunnuntaikäräjät-raati ottaa kantaa suomalaisen mäkihypyn tasoon ja maineeseen.
Suomalaisen mäkihypyn menestys hiipui 2010-luvulla, eikä uusi vuosikymmen alkanut Keski-Euroopan mäkiviikolla hääppöisesti.
Freestylen ja lumilautailun eri muodot ovat laajentaneet talviurheilun lajikirjoa ja houkuttelevat nuoria. Onko suomalaisten mäkikotkien maine menneiden talvien lunta vai voiko mäkihypyn taso vielä nousta Suomessa?
Miten menestys ja maine palautetaan?
Ratkaisu äänin 3-2 entisenlainen maine ei palaudu.
Tapio Räisänen Taivalkoskelta sanoo, että mäkihyppääjät harjoittelevat liian paljon suurissa mäissä. Räisänen itse hyppäsi ensimmäisenä suomalaisena suurmäen maailmanmestariksi Lahdessa 1978.
– Muistissani on suomalaisten kesken kauden ottamat harjoittelutauot esimerkiksi mäkiviikon jälkeen, niin kuin nytkin. Ja mitä silloin tehdään? Mennään harjoittelemaan Lahden, Rukan tai Puijon suurmäkiin. Kyllä olisi pitänyt jo mäkiviikolla tajuta, että tämän kokoisista mäistä ei osata hypätä oikein. Niissä suurmäissä toistetaan jo olemassa olevaa virhettä. Ja mitä useammin sitä virhettä toistetaan, sitä syvemmälle se syöpyy ja sitä on aina vielä vaikeampi korjata.
Tapio Räisänen sanoo olevansa surullinen monien nuorena menestyneiden hyppääjien puolesta, joiden haaveet ja unelmat ovat hänen mielestään väärän valmennuksen takia pilattu.
– Monien kohdalla jopa tulevaisuus on pilattu, sillä he haaveilivat urheilijan ammatista ja monet jättivät jopa koulunsa sen takia kesken.
Räisänen sanoo nykyvalmentajien lyttäävän hänen esittämänsä metodit toteamalla, että mäkihyppy on muuttunut.
– Näin ajatukseni voidaan helposti ohittaa. Tiedän, että saan jopa vihamiehiä kannanotoillani. Mutta näyttöjä ei ole syntynyt ja näyttää siltä, että ainakaan suomalaiset valmentajat eivät kuitenkaan tiedä miten laji on muuttunut. Tiedän kokemuksesta niin hyppääjänä kuin valmentajanakin, että hyppääminen on kaikista tärkein harjoitus.
Tapio Räisäsen mielestä hyppäämistä pitää harjoitella sen kokoisessa mäessä, missä pystyy toistamaan mahdollisimman täydellistä ponnistustekniikkaa. Mäkeä suurennetaan vasta sitten, kun tekniikka on kunnossa.
– Itse hioin perusteet hyppäämällä 2000 kertaa Oulun Pikkukankaan mäessä 1968-69. Ja olen kuitenkin suurmäen Suomen mestari ja suurmäen ensimmäinen suomalainen maailmanmestari. Lentomäen maailmanmestaruuskilpailuissa sijoituin yhden osakilpailun kolmannelle sijalle ja kokonaiskilpailun seitsemänneksi. Toki Pikkukankaan mäestä siirryin perustekniikan opittuani esimerkiksi Vuokattiin.
Räisänen muistuttaa, että Matti Nykänen palasi Jyväskylän 30-60 -metrin mäkiin, jos menestystä maailmacupissa ei tullut. Useimmiten näiden harjoitusten jälkeen hän nousi taas voittajaksi.
Itävallan Anton Innauer oli Salpausselän kisoissa 1976 sijalla 52 eli viimeinen. Hänen hyppynsä oli sekaisin ja hän jäi kisojen jälkeen harjoittelemaan Lahteen pieneen mäkeen.
– Hän hyppäsi viikon aikana Karpalon pienestä 20 metrin mäestä noin 100 hyppyä. Me kaikki muut kilpailimme viikon aikana Norjassa, kunnes tapasimme Tonin lauantaina Holmenkollenin kisoissa. Anton Innauer voitti Holmenkollenin kisan ylivoimaisesti saaden kaikilta tuomareilta täydet 20 tyylipistettä.
Tapio Räisänen lisää, että nykyisten maajoukkuehyppääjien ei toki pidä mennä harjoittelemaan 20 metrin mäkiin.
– Ja toki tiedän, että hyppyvarusteet ja mäkiprofiilit ovat noista ajoista muuttuneet. Mäen koko pitää valita sen mukaan, missä pystyy toistamaan mahdollisimman täydellistä ponnistustekniikkaa. Tämän hetken maajoukkueella se on mielestäni 60-70 -metrin mäkikoko. Toistamalla jo syöpynyttä virhettä yli 100 metrin mäissä kehitys menee edelleen taaksepäin ja tuloksia ei ole odotettavissa ennen kuin tämä kardinaalivirhe ymmärretään ja korjataan.
Entinen mäkihypyn ammattivalmentaja, freelancer-toimittaja ja Urheilulehden avustaja Tuomas Virtanen arvioi, että yksittäisiä menestystarinoita voi tulla jatkossakin, mutta joukkueena ja lajiyhteisönä Suomi on niin paljon jäljessä parhaimpia maita, ettei näköpiirissä ole tulevinakaan vuosina esimerkiksi joukkuemäen menestystä.
– Harrastajamäärät ovat katastrofaalisen alhaiset, eikä oikein junioreissakaan enää kukaan hyppää hyvällä tekniikalla. Todellinen Suomen taso on maailmancupin alapuolella Continental-cupissa.
Tuomas Virtasen mielestä suurin ongelma ei ole raha, vaan vanhentunut käsitys lajiteknisestä toteutuksesta.
– Toisaalta tällä hetkellä joukkueessa ei ole ainuttakaan fyysisesti erityslahjakasta urheilijaa.
Mäkihypyn 1992 olympiavoittaja Toni Niemisen mielestä menestykseen tarvitaan nyt malttia, aikaa ja tahtotilaa.
– Vuoden positiivisimmaksi suomalaiseksi vuonna 2010 valittuna minun on pakko vastata, että kyllä mäkihypyn menestys vielä palautuu. Rakkaus lajiin elää ja mäkihyppy on kansainvälisesti suositumpi kuin koskaan aikaisemmin, Nieminen sanoo.
Hänen mukaansa pienissä seuroissa on herätty siihen, että voimavarat pitää palauttaa perusasioihin ja ruohonjuuritasolle. Esimerkiksi Haukiputaalla on otettu ensimmäisiä askelia ja elvytettyä lajia menestyksellisesti.
– Laji täytyy tehdä lapsille houkuttelevaksi. Lapset eivät ole muuttunut ja edelleen he kaipaavat vauhtia ja vaarallisia tilanteita, joita mäkihyppy tarjoaa. Kun harrastajamäärät saadaan nousuun, löytyy myös uusia lahjakkuuksia.
Oulun yliopiston edellinen rehtori Lauri Lajunen oli juniorimäkihyppääjä 1960-luvulla Lahdessa. Hänen mielestään tällä hetkellä näyttää siltä, että mäkihyppy ei nouse samalle tasolle millä se oli vuoteen 2007 asti.
– Nyt iloitaan jos joku hyppääjistämme pääsee toiselle hyppykierrokselle, kun aiemmin petyttiin jos yksikään heistä ei päässyt kilpailussa kolmen parhaan joukkoon. Tosin yksittäiset hyppääjät voivat yhä nousta kansainväliseen kovaan kärkeen.
Lauri Lajunen huomauttaa, että heikko menestys ja harrastajien vähyys ovat romahduttaneet myös lajin rahoituksen.
– Vuonna 2009 kilpailulisenssin omaavia harrastajia oli noin 500, viime kilpailukaudella enää 35. Mäkihypyn nostamiseksi olisi panostettava junioritoimintaan ja lajin vaatimiin harrastusolosuhteisiin.
Suomen Hiihtoliiton mäkihypyn ja yhdistetyn johtoryhmän varapuheenjohtaja Riina Valto kertoo, että suomalaisessa mäkihypyssä on eletty uudelleen rakennuksen aikaa jo useita vuosia.
– Laadukas työ valmennuksessa kaikilla maajoukkueryhmillä sekä panostus seurojen kehittämiseen tuovat varmasti myös kilpaurheilullista tulosta, Valto luottaa.
Valto on liikuntatieteiden maisteri ja työskentelee opettajana Suomen Urheiluopistossa. Hän näkee suomalaisen mäkihyppykulttuurin yhtenäisyyden lisääntyneen ja luottamuksen positiiviseen tulevaisuuteen vahvistuneen. Valton mukaan Suomen Hiihtoliiton tavoite huippu-urheilumenestyksen lisäksi on lumilajien vetovoimaisuus sekä maine laatukriteerit täyttävänä valmennusympäristönä lapsille ja nuorille.
– Menestys on useiden tekijöiden summa ja usko hyvän työn kautta saavutettavaan palkintoon ratkaisee pitkällä aikajänteellä.
Mitä mieltä olet suomalaisen mäkihypyn nykyisestä tasosta? Miksi mäkihyppääjät pärjäävät kehnonlaisesti? Vastaa kommentoimalla tätä juttua.