Kirjoittaja on Kalevan yleisöarvioija, joka raportoi yleisön näkökulmasta Oulun juhlaviikkojen festivaalitapahtumista.
Elojazz, avajaiskonsertti 2.8.2018 Tuiran kirkko (Elojazzin ohjelma)
Hämyisä Jumprun takimmainen nurkkaus, ihmisissä näkyvä skumppatarjous ja hyvin itsetietoisten taiteilijoiden seura. Tähän kokemukseen minulla rinnastui elämäni ensimmäinen jazz-konsertti. Sillä erotuksella tosin, että vaikka tunnelma oli utuinen, niin pää oli kirkas kuin ilokaasun kanssa synnytyksissä.
Tuiran kirkko, joka on ollut kotikirkkoni suurimman osan elämästäni, näyttäytyi uudessa valossa toimiessaan Elojazzin avajaiskonsertin pitopaikkana. Kirkkosali, seurakuntasali ja parvi olivat täynnä ihmisiä, eli todellakin enemmän kuin sunnuntaisaarnaa kuulemassa. Akustiikka toimi, ja konserttikokemusta syvensi se, että sylissäni oleva käsilaukku värisi sormenpäissäni laulujen tahtiin.
Konsertin aloitti bändi nimeltään Jori Huhtala 3. Musiikki oli Claude Debussyn omituisimpien sävelkulkujen ja Einojuhani Rautavaaran riitasointuisimpien kuorolaulujen sekoitusta, mutta Jori Huhtalan omasta kynästä. Kontrabasson, tenorisaksofonin ja flyygelin rytmitykset harvoin osuivat yksiin, eivätkä niiden muodostamat soinnutkaan perinteisimmästä päästä olleet.
Tuollaisen musiikin säveltäminen on ollut vaikeaa, eikä itselläni riittäisi edes mielikuvitus sellaiseen. Soittajilta vaadittiin äärimmäistä ammattitaitoa, jotta osasivat soittaa erikoisia sävelkulkuja eritahtisissa rytmeissä. Säveltäjän on täytynyt tuntea jokainen soitin läpikotaisin, jotta on osannut säveltää ja sovittaa niin, että kustakin soittimesta on saatu monipuolisesti koko soittimen käyttömahdollisuus valjastettua. Päärooli oli usein jollakin muulla kuin Huhtalan omalla bassolla, mikä sekin vaatii nöyryyttä ja sävellystaitoa.
Olo oli kuin hippikommuuniaikoina, puuttui vain kuvitellut väripyörteet seiniltä. Toisaalta musiikki sopi erittäin hyvin siihen, että kuuntelija silmät suljettuaan sai päästää ajatukset valloilleen. Muusikoilla näytti olevan hyvä draivi päällä ja he nauttivat jammailustaan kuin itsekin kerran Koffin puistossa djemberumpujen kera.
Lisänsä kokonaisvaltaiseen musiikkikokemukseen toivat kuumassa salissa viuhuvien ohjelmalehtisten tuulahdukset ja vieressäni istuvan miehen käsikarvojen kosketus omalla käsivarrellani. Jäin miettimään fonistia, Kannasteen Jussia. Mielessäni näin hänet vaaleanpunertava paita päällään. Missä olisin voinut hänet tavata aiemmin? Onko hän vaaleanpunaisessa värissä näyttäytyvää sorttia? Onko hänellä kaksoisolento?
Väliajalla Missio-nuoret tarjosivat pullaa, mehua ja kahvia. 300 pullaa oli tarjolla, eikä montakaan näyttänyt jäävän jäljelle, kun viimeisten joukossa poistuin.
Väliaika tarjosi mahdollisuuden myös musiikilliseen taukoon, sillä seuraava yhtye oli hyvin erilainen ensimmäiseen verrattuna. Voivatko molemmat olla jazzia, sillä musiikilla ei tuntunut olevan mitään yhteistä? Johanna ja Mikko Iivanainen duo toivat kirkkosaliin laulun ja kitaran, sekä elektroakustisen että sähköisen. Tuli lisää erilaisia sävyjä illan kokemukseen.
Johanna on sekä arvosteluin että tutkinnoin tunnustettu laulun ammattilainen, joten luotan siihen, että hän osaa asiansa. Pop-jazz-tunnit vaihdoin itse lukiossa klassiseen lauluun, missä minut aivopestiin uskomaan, että vain sellainen laulutyyli on oikeaa laulua. Siksi korvieni sijaan luotan tässä tapauksessa muiden arviointeihin.
Mikko käsitteli kitaraa virtuoosimaisesti. En edes tiennyt, että sähkökitarasta on mahdollista saada aikaan sellaisia ääniä. Johannan laulu toi tunnetilat paremmin esille kuin kukaan ooppera- tai kuorolaulaja voisi osata. Vaikken kyennyt nauttimaan hänen äänenkäytöstään muutoin, niin arvostan suuresti vesamattiloirimaista tunteiden välittämistä. Lauluääntä voi näköjään käyttää yhtä monipuolisesti ja virtuoosimaisesti kuin soitinten kautta loihdittua ääntä. Laulu, eli sanat yhdistettynä säveliin toi aivan uuden ulottuvuuden illan kokemukseen.
Toisaalta jossain määrin tällainen yleisöä yhdistävä kokemus on myös rajaava, sillä omalle mielikuvitukselle ja ajatuksenlennolle ei jää yhtä paljon tilaa kuin intrumentaalimusiikissa. Sanoitukset olivat loistavia, hyvin kuvailevia. Taisin jopa löytää illan aikana uusimman lempibiisini. Sanoitukset koskettivat jotain alitajunnassani ja minun piti välillä kaivaa virkkuutyöni esille keskittymisen rikkomiseksi, etten alkaisi nyyhkiä.
Jazz ei tällä kertaa vielä saanut uutta ystävää minusta, mutta illan kokemus oli jotain, mikä luultavimmin jää pysyvään muistiini yhdeksi erottuvimmista kokemuksista elämässäni. Teille, jotka etsitte samanlaista kokemusta, tai jo olette rakastuneet jazziin, suosittelen etsimään Elojazzin ohjelmistosta Johannan ja Mikon sekä saksofonisti-Jussin muut konsertit.