Jos harrastaa maantiepyöräilyä, asiasta ei voi erehtyä.
Ohi suhaavan autoliikenteen määrä on kasvanut hurjasti kymmenessä vuodessa.
Tilastot tukevat näköhavaintoa:
Liikennekäytössä olevien henkilöautojen määrä on kasvanut 2010-luvulla selvästi.
Pyöräreissulla on aikaa nähdä ja miettiä, mitä kasvava autoliikenne merkitsee.
Ensin tulevat mieleen hullut ohitukset.
Ei ehkä ole yllätys, mutta maantielle mahtuu monenlaista kuskia. Letkassa "menee hermo".
Jätetään kuitenkin liikennevalistus alan ammattilaisille. Tuskin sitä itsekään aina ajaa sääntöjen mukaan tai edes muuten järkevästi.
Mitä muuta kasvava autoliikenne siis merkitsee? Päästöjä ainakin.
Antti Rinteen hallitus pyrkii puolittamaan liikenteen päästöt 2030 mennessä.
Hyvän tavoitteen ostaa valtaosa suomalaisista.
Kannatusta tulee niiltäkin, joiden mielestä ilmastokeskustelu on karannut käsistä ja saanut hysteerisiä piirteitä.
Se taas, miten tavoitteeseen päästään, on monimutkainen yhtälö.
Tavoitteen ja autonomistajan välillä on tosi monta muuttujaa.
Vaikuttavin niistä on se sama taho, joka tavoitteen laatikin: Rinteen hallitus.
Hallituksen tavoite voi toteutua kahta kautta: pakolla ja/tai porkkanoilla.
Pakko on toki helppo keino: sen kuin päättää sanktiot.
Pakko tarkoittaa liikenteen ja polttoaineiden verotuksella kiristämistä. Jos litrahinta on kolme euroa, saa pyöräillä rauhassa.
Pakko voi käydä valtionkin lompakolle. Veroja ei kerry, jos kukaan ei käy pumpulla.
Porkkana maistuu aina paremmalta. Eri maksuilla nyt riistetyiksi itsensä kokevat autoilijatkin olisivat mielellään osa ratkaisua.
Yksinkertaisinta on jatkaa romutuspalkkioiden maksamista.
Se yksin ei riitä autokannan uudistajaksi, pure omistajilleen tärkeisiin, jatkuvassa käytössä oleviin ja vielä kohtullisen arvokkaisiin keski-ikäisiin autoihin.
Tavoite 2030:n toteutuminen vaatiikin valtiolta myös muita satasuksia, joita keskivertoautoilija voi hydyntää.
Mitähän hallitus keksii?