Erään perussuomalaisten kansanedustajan eduskunta-avustaja on pari vuotta sitten hakenut Suomen vastarintaliikkeen jäsenyyttä. Liikettä kuvaillaan hengeltään kansallissosialistiseksi uusnatsijärjestöksi.
Nettisivu antaa myös näin ymmärtää. Vastarinta kertoo taistelevansa kulttuurista rappiota ja haitallisia ulkomaisia vaikutteita vastaan.
Eikä se katsele mielissään kansamme sulautumista muiden rotujen kanssa. He ilmoittavat aseekseen voiman.
Asia ei sinällään ole kummoinen, vaikka avustaja aikoo erota heti kun saa muita töitä. Saa kai sitä ihminen niin halutessaan vähän natsahtaa.
Varmaan käy mojovasta harrastuksesta, kun liitelee yön mustina tunteina koppahatussa ja SS-vormussa olohuoneesta keittiöön ja takaisin päätteen ääreen.
Pieni seikka pisti kuitenkin silmään avustajan kommentoidessa uutista. Perustelu.
Eduskunnassa tärkeää työtä tekevä henkilö kertoi Helsingin Sanomille hakemuksensa syyksi sen, että hän on niin isänmaallinen ihminen. Se pani hakemaan.
Vastarintaliike on sama sakki, jonka jäsenet äityivät mekkaloimaan Oulun vaalikylässä Kauppurienkadulla eduskuntavaalien kampanjan aikana viime keväänä. Yksi heistä oli hyökännyt kokoomuksen kansanedustajaehdokkaan kimppuun.
Poliisi oli saapunut ja irrottanut vastarintalaisen ehdokkaan rinnuksesta. Poliisin oli ollut helppo tunnistaa liikkeen edustajat. He käyttivät luotiliivejä.
Milloin isänmaallisuuden alkoi tunnistaa luodinkestävästä ylävartalosuojasta?
Pinnanalaisia yhteiskunnallisia virtauksia on usein hankala hahmottaa. Ne kuplivat netissä hetken ja sitten häipyvät bittiviemäriin.
Vastarintaliikkeen yhtymäkohta isänmaallisuuteen on jo todella epämääräinen.
En ymmärrä, mitä tekemistä isänmaallisuudella on fasismin erään muodon, kansallissosialismin eli nationalsozialismuksen, natsismin kanssa.
Ei mitään.
Mikäli mitaksi otetaan tapettujen määrä ja kova komento, niin eikö isänmaallisuuden perustaksi sopisi oikeaoppisuutta penännyt kommunismi yhtä lailla.
Ottihan kommunismi natsismin tapaan nirrin pois miljoonilta ihmisiltä syyttämällä heitä yhteiskunnan uhkaamisesta, taiteen rappiosta ja auktoriteettien vastustamisesta.
Tässä mielessä nykymallin Pohjois-Korea seisoo kansakuntien rivissä komeana. Se on isänmaallisuuden huipentuma.
Pohjoisessa Koreassa taatusti vallitsee vastarintaliikkeen ihannoima aatteen yhtenäisyys.
Siellä ei tehdä löysiä kompromisseja politiikassa, vaan lähdetään samanvärisissä taskupaidoissa katumarssille.
Muun maailman turmeleva vaikutus on karsittu kansalaisten päistä. Tv lähettää vain patrioottista purkausta. Eläköön.
Missä vaiheessa isänmaallisuudesta tuli torilla reuhaavien kaheleiden omaisuutta? Mikä oikeus heillä on määritellä isänmaallisuus?
Miellän isänmaallisuuden aivan muuksi kuin uhkien maalailuksi, pelotteluksi ja väkivallan lietsonnaksi.
Isänmaallisuus on omien juurien tajua ja oman elämäntavan jalostamista muuhun maailmaan sopivaksi.
Vähän samaan tapaan kuin Piippolan tarkan näkijän Pentti Haanpään eräässä novellissa.
Siinä Amerikkaan muuttanut suomalaismummo kasteli sunnuntain kiireettömyydessä lännen vehnäpullaa hunajamaitoon, mutta juuret kotimaassa kohosivat mieleen.
Mummo haaveili vielä joskus saavansa kunnon pula-ajan ruokaa, leipää jossa on puolet petäjää.