Perustuslaillinen kriisi hallituksen ja eduskunnan perustuslakivaliokunnan väille syntyi siitä, kuka tekee päätöksen, jos Suomi lähettää sotilaallisia kriisinhallintajoukkoja ulkomaille. Perustuslakivaliokunnan mielestä päätösvalta Euroopan unionin kriisinhallintaoperaatioihin lähdöstä kuuluu pääministerille, joka johtaa Suomen EU-politiikkaa.
Hallituksen uuden, tarkistetun kannan mukaan presidentille pitää antaa valta päättää Suomen osallistumisesta kaikkiin kriisinhallintatehtäviin - myös silloin, kun kyseessä ovat EU:n operaatiot. Matti Vanhasen hallitus tiukensi ja täsmensi yllättäen kantaansa sen jälkeen, kun perustuslakivaliokunta oli tullut siihen tulokseen, ettei hallituksen syyskuussa eduskuntaan tuoma lakiesitys sotilaallisesta kriisinhallinnasta ole Suomen perustuslain mukainen.
Valiokunnan sana on laki siksi, että sille on uskottu Suomessa asema lakien perustuslaillisuuden ylimpänä tulkitsijana. Hallitus veti hätäpäissään alkuperäisen esityksensä pois eduskunnasta ja päätti, että se tuo eduskunnalle uuden esityksen, joka vahvistaa presidentin asemaa.
Päätös tarkoittaa sitä, että niin pääministeri Vanhanen kuin muutkin hallituksen ministerit ovat valmiita kaventamaan pääministerin valtaa ja vahvistamaan presidentin asemaa ulkopolitiikan johtajana.
Tämä on jo toinen näkyvä kiistanaihe vuonna 2000 voimaan tulleen uuden perustuslain aikana presidentin ja valtioneuvoston valtasuhteista ulkopolitiikassa. Toinen kiistanaihe, jota kutsutaan kahden lautasen problematiikaksi, on paljon tunnetumpi.
Kuitenkin myös siinä on kyse pohjimmiltaan aivan samasta asiasta. Kumpi johtaa Suomen EU-politiikkaa: pääministeri vai presidentti?
EU:n edustautumiskiistassa hallitukset ja presidentti Tarja Halonen ovat päässeet kuin koira veräjästä, kun Suomi on saanut lähes jokaisen huippukokouksen illalliselle kaksi lautasta. Näin hallituksen ei ole tarvinnut osoittaa presidentille kaapin paikkaa. Sekä presidentti että pääministeri ovat päässeet profiloitumaan ja näyttämään tärkeyttään EU:n huippukokouksiin.
Kaikki tämäntyyppiset valtaongelmat pilkistivät esiin jo silloin, kun nykyistä perustuslakia valmisteltiin hallituksessa Sauli Niinistön ja Kari Häkämiehen johdolla ja viimeisteltiin eduskunnassa perustuslakivaliokunnan silloisen puheenjohtajan Ville Itälän ohjauksessa. Silloin oli vallassa Paavo Lipposen ykköshallitus. Perustuslaki hyväksyttiin eduskunnassa helmikuun 12. päivänä 1999 äänin 167-6, vain kuukausi ennen eduskuntavaaleja.
Lain valmisteluun ja lain sisältöä koskeviin keskusteluihin osallistuivat myös presidentti Martti Ahtisaari ja presidentin kanslia. Sen takia ei voi todeta muuta kuin että soppa, jossa presidentti, hallitus ja eduskunta nyt lilluvat, on maan korkeimman poliittisen eliitin keittämä.
Eliitti laati ensin tasavallalle monitulkintaisen perustuslain, ja nyt sen tulkinnat siitä menevät iloisesti ristiin. Tässä sitä nyt sitten ollaan.
Miksi sitten Suomi ei saanut perustuslakia, jossa valtioelinten väliset valtasuhteet olisi todettu selkeästi? Siksi, että poliittinen eliitti oli erimielinen siitä, miten presidentin rooli ulkopolitiikan johtamisessa määritellään. Presidentin vallan riisujat empivät eivätkä uskaltaneet ottaa ratkaisevaa askelta, vaikka se olisi ollut otettavissa. Heitä pelotti vahvaa presidenttiä rakastavan kansan ja presidentin vallan puolustajien reaktio. Presidentti-instituution vaikutusvaltaisia tukijoita oli erityisesti SDP:ssä, presidentin puolueessa.
Lähes 80 vuotta voimassa olleen vanhan, ståhlbergiläisen valtiosäännön aikana presidentti oli ulkopolitiikan suvereeni johtajana. Hän määräsi Suomen suhteista ulkovaltioihin. Asia oli kirjattu täysin yksiselitteisesti perustuslakiin.
Uuden perustuslain valmistelun suuri kantava ajatus oli presidentin vallan vähennys sisäpoliittisista syistä ja siksi, ettei vanha perustuslaki istunut EU-jäsenyyteen. Presidentin sisäpoliittiset valtaoikeudet ovat nykyisin suhteellisen vähäisiä verrattuna tasavaltaisen monarkian aikaan, kuten hieman pisteliäs mutta erittäin kuvaava ilmaisu kuuluu.
Ulkopolitiikassa ja erityisesti kahdenvälisissä suhteissa presidentillä on yhä tärkeä rooli, koska hän johtaa Suomen ulkopolitiikkaa "yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa". Tuosta muotoilusta kantaa konkreettisen vastuun kokoomuksen Kari Häkämies silloisena oikeusministerinä.
Hän neuvotteli asiasta Ahtisaaren kanssa syksyllä 1998 ja valitsi ministeriönsä kahden virkamiehen hänelle tekemästä kolmesta vaihtoehdosta muotoilun, jossa ulkopoliittinen valta on jaettu. Sittemmin pykälä meni läpi hallituksessa ja eduskunnassa perustuslakivaliokuntaa myöten.
Häkämies halusi suojella presidentin valtaoikeuksia, ja hän sai vahvaa taustatukea puolueensa puheenjohtajalta Niinistöltä. Tämä selittää osaltaan sitä, miksi Niinistöllekin sopii presidentin vallan vahvistaminen.
Rintama on mahtava. Siihen kuuluvat presidentti, hallitus, monet presidenttiehdokkaat ja hallitusryhmien johto eduskunnassa. Poliittinen eliitti haluaakin nyt perustuslakivaliokuntaa lukuunottamatta avata uuden perustuslain.