Me kuollaan”, totesi mieheni erään valvotun yön jälkeen. Hän on oikeassa. Jonain päivänä se on meillä kaikilla edessä.
Yhden valvotun yön kestää, mutta useampi huonosti nukuttu yö rasittaa käsittämättömän monella tavalla.
Pääkipu alkaa heti aamulla. Muisti pätkii. Lasten kitinään palaa nopeasti pinna. Kesken työpäivän saattaa huomata vain tuijottavansa tietokoneen ruutua. Väsymystä yrittää selättää suklaalla, vaikka tietääkin joutuvansa sokerikoukkuun. Rytmihäiriötkin muistuttavat, että keho tarvitsee lepoa.
Miten teillä nukutaan?” on ehkä yleisin kysymys, jonka pienten lasten vanhemmat esittävät toisilleen.
Kokemuksia on mukava jakaa, vaikka niistä harvoin on mitään hyötyä. Jo pelkästään se lohduttaa, että toinen tietää, millaista kidutusta on, kun joku pitää väkisin hereillä.
Jossain vaiheessa, kun valvottuja öitä on kertynyt tarpeeksi, alkaa tulevaa yötä pelätä. Jos se onkin yhtä huono kuin edelliset – tai vielä huonompi.
Epätoivon hetkinä, yön pimeimpinä tunteina alkaa googlettelu. ”Kun lapsi ei nuku”, ”levoton lapsi”, ”2-vuotiaan unihäiriöt”, ”unikoulu 2-vuotiaalle”, ”sairaalan järjestämä unikoulu”.
Netin keskustelupalstat ovat pullollaan erilaisia vinkkejä. ”Oletko kokeillut perhepetiä?” ”Mitä jos siirtäisit lapsen omaan huoneeseen nukkumaan?” ”Onko lapsella kuuma?” ”Onko lapsella kylmä?” ”Onko huoneessa liian pimeää?” ”Onko huoneessa liian valoisaa?”
Jossain vaiheessa googlettelua, kaikki keinot kokeilleena tajuaa, kuinka turhaa vastausten etsiminen on. Täytyy vain hyväksyä, että lapsi on lapsi: kehittyvä ja keskeneräinen ihminen, joka ei vielä osaa nukkua.
”Pitkiä öitä, lyhyitä vuosia”, hoin mielessäni kuin voimalausetta samalla, kun pitelin paljon puklauttelevaa vauvaani öisin pystyasennossa.
Siihen minä uskon. Ja siihen, että on olemassa vaiheita, joiden jälkeen tulee uusia vaiheita.
Ja siihen, että aina ei tarvitse jaksaa. On ok pyytää apua.