Vietän kesäiltaa tyhjällä Tauvon uimarannalla. Seuranani on ainoastaan yksi aarteenetsijä. Katseeni kiinnittyy horisonttiin. Siihen pisteeseen, jonka pystyn vielä hahmottamaan. Mitä kauemmin tuijotan merelle aukeavaa maisemaa, sitä käsittämättömämmältä se alkaa tuntua. Vaikka en näe kuin kevyesti aaltoilevan veden ja auringon leikin sen pinnalla, suoraan silmieni edessä avautuu kokonaan uusi maailma. Veden pinnan alla. Samaan aikaan se on sekä häviävän pieni osa Itämerta, että hahmotuskykyni äärirajoilla.

Ei ihme, että luontokadon ja ilmastonmuutoksen kaltaisten ilmiöiden ymmärtäminen on vaikeaa.