Helsingin Sanomissa ilmestyi viime viikolla juttu siitä, miten hätäpuhelun soittava surmaaja tekee yleensä samat virheet.
Pienet nyanssit paljastavat murhaajan.
Siinä missä syytön soittaja pyrkii saamaan apua uhrille, surmaaja keskittyy kuvailemaan hätätilanteen luonnetta.
Britanniassa murhaaja jäi kiinni tietystä tavasta käyttää pilkkua. Kirjepommittaja Unabomber saatiin sijoitettua tarkkaan osavaltioon kielen tiettyjen erityispiirteiden perusteella.
Kuinka vaikeaa se voi olla? Enkö muka halutessani itse pystyisi peittämään omaa henkilöllisyyttäni tai tekeytymään toiseksi?
Enkö olekaan anonyymi?
On kiehtovaa miettiä, minkälaisia jälkiä itsestään tietämättään jättää.
Työmatkalla, pienessä kiireessä, toiset ihmiset toimivat ajankulun paaluina.
Tässä kohtaa sillalla varttia vaille kulkee poninhäntäinen mies. Risteyksessä kymmentä vaille kiiruhtaa viulua kantava tyttö. Viimeisissä valoissa viittä vaille tarpoo kumisaapasjalkainen eläkeläinen.
Joka päivä ihmiset toistavat toimiaan enemmän tai vähemmän kellontarkasti, järjestyksessä, aina samalla tapaa.
Rutiinit ja mieltymykset erottavat yhden toisesta.
Ihmiset, joiden kanssa ei ole koskaan vaihtanut sanaakaan, tulevat tutuiksi ajoituksellaan, vaatetuksellaan ja kävelytyylistään.
He eivät tiedä, että minä seuraan heitä.
Kahvilassa huomaan, kuinka mies poistaa juuri ostamistaan kirjoista hintalaput. Yksi kerrallaan, huolellisesti, melkein ylpeänä.
Kuulen, miten toinen vieressä istuja ryystää kahvia. Yhden kerran, taas toisen. Kolmatta kertaa jää vaistomaisesti odottamaan. Pian ääni peittää alleen kaiken muun.
Nurkkapöydän hämärissä luulen olevani näkymätön.
Missä ja miten tulenkaan itse tarkkailluksi?