Kukaan ei kiellä hulluja haaveilemasta ja ajatuksilla leikkimästä. Mietitäänpä siis, miltä Suomi näyttäisi, jos Petsamoa ei olisi menetetty Moskovan välirauhassa 1944 Neuvostoliitolle. Yksi asia on ilmeinen. Suomi ei olisi hameenhelmoistaan niin raskas kuin nyt, eikä pääkaupunki Helsinki ympäristöineen samassa määrin pöhöttynyt kuin nykyään on. Maa olisi toisin sanoen talousmaantieteellisesti ja väestöllisesti paljon tasapainoisempi kuin se tänään on.
Kaikki tiet eivät kulkisi Helsinkiin ja Itämeren kautta Eurooppaan. Maan pohjoispuolisko olisi kääntänyt rintamasuuntansa Jäämerelle. Siellä kokovuotisesti avoin Liinahamarin satama yhdistäisi Oulun ja muut alue- ja teollisuuskeskukset rauta- ja maantein kansainvälisiin valtameriväyliin.
Pohjoinen kukoistaisi, mutta tuskin muu maakaan Petsamosta ja käytävästä Jäämerelle -- eli Suomi-neidon "käsivarresta"--olisi köyhtynyt. Nikkelikaivos olisi takonut Suomelle vaurautta ja Jäniskoski kehrännyt sähköä, valtamerikalastus olisi luonut työtä ja jalostuselinkeinoja. Metsäteollisuuskin olisi kehittynyt pohjoisen valtamerisataman ansiosta aivan toisen kokoluokan tekijäksi, eikä Kemijärven edullisesti sijainneen tehtaan sulkemisesta olisi kai puhettakaan.
Tämmöiset näkymät olivat monilla mielessä jo silloin, kun Suomi vaati ja sai Petsamon Neuvosto-Venäjältä Tarton rauhassa lokakuussa 1920. Rikkaista malmivaroista ei tosin vielä silloin ollut tietoa, mutta sitäkin enemmän innoittivat Jäämeren-väylän avaamat mahdollisuudet maan johtavalle vientielinkeinolle puunjalostusteollisuudelle.
Metsäindustrialisti Rudolf Walden (Yhtyneet Paperitehtaat) osasi kenraalina korostaa myös pohjoisen merireitin strategista merkitystä. Jäämerelle avautuvan kuljetusväylän ansiosta Suomi ei olisi yhtä altis ulkovaltojen kiristykselle kuin se Itämeren pohjukkaan ahdistettuna muuten olisi -- ja oli ehtinyt ol lakin päättyneen maailmansodan aikana.
Suuria mahdollisuuksia ei kovin paljon päästy hyödyntämään vajaan neljännesvuosisadan aikana, jonka Petsamo Suomelle kuului. Yllätysbonuksena tullut rikas nikkelimalmi ehdittiin kyllä vuokrata angloamerikkalaiselle yhtymälle. Malmia oli tarjottu ensin Outokummulle, mutta omaa kupariteollisuuttaan kuumeisesti rakentanut kansallinen kaivosfi rma oli kieltäytynyt kunniasta resurssipulaan ja kansainvälisen nikkelikartellin uhkaan vedoten. Niinpä Outokummun sijasta markkinoita hallinnut Inco-Mond rakensi parahiksi uuden maailmansodan tarpeisiin käynnistyneen kaivoksen ja maailman suurimman sähkösulaton.
Määräysvalta nikkeliin ei kovin kauan Suomea rasittanut. Sen sijaan Helsinki huomasi olevansa turvallisuuspoliittisesti ahdistavassa ristitulessa, kun Britannia, Saksa ja Neuvostoliitto vaativat Petsamon arvometallia omaan hallintaansa. Suurvaltain voimasuhteita seuraillen valta nikkeliin kulki Lontoosta ensin sotavuosiksi Berliiniin ja lopulta maailmansodan tuloksen mukaisesti Moskovaan. Malmi näytti olleen liian suuri aarre pikkuvaltiolle. Suomi saikin nauttia Petsamon nikkelistä lähinnä luontoa tuhonneiden sulattosaasteiden muodossa, kiitos paljolti neuvostososialistisen taloudenpidon, joka ei tunnetusti kärsinyt ympäristöongelmista.
Mutta nikkelistä ei siis vielä tiedetty mitään, kun Suomi ja Neuvosto-Venäjä väänsivät rauhansopimusta vuoden 1920 Tartossa. Petsamo silti kiinnosti muista taloudellisista ja strategisista syistä, jopa siinä määrin, että alueen liittäminen Suomeen kohosi neuvottelutavoitteena tärkeämmäksi kuin rajan siirtäminen Karjalassa itään.
Ei pitäisi koskaan sortua anakronismin syntiin ihmettelemällä menneiden aikojen kummallisuuksia myöhempien kehityskulkujen näkökulmasta jälkiviisastellen. On silti sanottava, etteivät edes virallisen Suomen aluevaatimukset Tartossa olleet vaatimattomuudella pilattuja, puhumattakaan paljon lennokkaimmista Suur-Suomi-haaveista, joita osa kansaa hautoi aivan vakavissaan. Neuvosto-Venäjä oli toki heikko, mutta Saksa oli jo 1918 kehottanut Suomea realismiin, kuten teki Britannia myöhemmin. Kumpikaan ei ollut Leninin Venäjän ystäviä, mutta kumpikin ymmärsi suurvaltahistoriaa paremmin kuin venäläisestä sekasorrosta ja rujoista voitoistaan punakapinan kukistamisessa innostuneet suomalaiset.
Suomen neuvottelijoilla olivat suurvaltaopit paremmin hallussa kuin yleensä suomalaisilla. Rauhanvaltuuskuntaa johti entinen pääministeri, KOP:n pääjohtaja J. K. Paasikivi sivustatukenaan muun muassa Yhdyspankin Alexander Frey, metsäteollisuutta edustanut Rudolf Walden ja toimitusjohtaja Väinö Tanner, sd ja Elanto.
Tämä raskaan sarjan joukko tyytyi siihen mitä Tartossa sovittiin, sillä enempää ei kohtuudella ollut saatavissa. Kohtuuttomat keinot olisivat puolestaan vaatineet enemmän omaa voimaa ja rinnalle vahvoja ja taisteluhaluisia liittolaisia. Jopa Pietarin valtauksesta haaveilleet, mutta sittenkin realistiset paperipatruunat kiittelivät Waldenia hyvästä neuvottelusuorituksesta. Silti myös iso osa suomalaisista haukkui 90 vuoden takaista Tarton sopimusta "häpeärauhana", jäihän uusi raja Laatokalta Kuolaan vetämättä. Asiaan palattiin.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian professori.