Leenalla, 22, on trauma. Hän on siinä mielessä onnettomassa asemassa, että hänen pelkonsa ja inhonsa kohdistuvat asiaan, joka herättää oululaisissa intohimoja. Kun siitä joku vuosi sitten kirjoitettiin sävyyn, joka oli tulkittavissa negatiiviseksi, palaute oli äkäisintä miesmuistiin. Sen vuoksi Leena ei esiinny tässä omalla nimellään.
Leena kammoaa hysteerisesti talvipyöräilyä. Hänen on vaikea valita lukuisten syiden joukosta sitä kaikista hirveintä. Se voisi olla renkaiden ajautuminen jäärailoon kovassa vauhdissa, jolloin pyörä kierähtää sivuttain ja kippaa pyöräilijän selästään. Se voisi olla myös mustan jään päällä vahingossa tehty jarrutus, jolloin pyörä kierähtää sivuttain ja kippaa pyöräilijän selästään.
Tai sitten se voisi olla pieninkin parin lämpöasteen sohjossa suoritettu käännös, jolloin pyörä kierähtää sivuttain ja -- se kai jo tulikin selväksi.
Leena ei voi ymmärtää suurta osaa paikallisista, jotka sotkevat pyörillään kilometrikaupalla pitkin jäisiä teitä. Joidenkin tiedetään polkevan päivittäin Haukiputaalta Ouluun ja takaisin. Hulluimpien kasvoilla, siellä jossain metrisen kaulaliinan ja kypärämyssyn välissä, on pahimmassa tapauksessa havaittavissa tyytyväinen virne.
Leenan pyörä pysyy talvitelakoilla syksystä myöhäiseen kevääseen. Sekään ei ole aina ollut riittävän pitkään.
Eräänä toukokuisena päivänä, jolloin vähäisintäkään jäänripettä ei enää tienpinnasta saattanut havaita, Leena kaivoi kaksipyöräisen esiin ja uskaltautui sillä viereiseen ostoskeskukseen.
Kaupan edustalla hän onnistui jarruttamaan sen viimeisen kymmenesosaneliön kohdalla, joka koko kaupungissa vielä oli räystäältä tippunutta jäätä jäljellä. Takaraivolla tienpintaan otettu kontakti ei ollut miellyttävin mahdollinen.
Nyt Leena on kuitenkin päättänyt yrittää. Hän puristaa lapasillaan tiukasti ohjaustangosta ja ponkaisee vauhtiin. Tien pinta on yhtä jääsohjoa, mutta ihmeekseen hän pysyykin pystyssä.
Mutta millä tavalla: jokaisessa käännöksessä Leena hyppää pyörän selästä pois ja jarrutuskin tapahtuu kengänpohjia kuluttamalla. Tuolla vauhdilla kuutisen kilometriä keskustaan taittuisi yhtä ripeästi kuin junamatka Oulusta Tampereelle.
Ajelun jälkeen kuitenkin paljastuu, ettei Leenan pahin pelko olekaan itse kaatuminen. "Vaan se, että joku näkee sen."
Niin juuri Oulussa kuuluukin reagoida. Äkkiä ylös vaikka olisi koipi poikki, sitten pikainen vilkuilu ympärille: ei kai kukaan vain nähnyt?
Sama pätee siihen, kun joutuu tahtomattaan todistamaan vastaantulijan kuperkeikkaa. Välittömästi eroon tilanteesta: miten se tuo tien toisen puolen näyteikkuna rupesikin äkkiä niin kovasti kiinnostamaan?
Juttusarjassa tarkastellaan perioululaisia asioita hieman vinosta vinkkelistä.