Kaija Kärkinen ja Ile Kallio ovat sirotelleet seitsemännelle studiolevylleen parisuhdesälää ja vakavia sävyjä. Kymmenen laulua -levyllä duo soi pehmeänä ja turvallisena.
Kitaristi Ile Kallio on tehnyt laulajavaimonsa kanssa musiikkia yli kymmenen vuotta. Hurriganesissa kitaraa pärisyttäneestä klopista on vuosien saatossa kasvanut turvallinen tiluttelija. Loppuun hierottuja ja sävykkäitä melodioita levylleen taiteillut kitaravirtuoosi mainitsee kitaristeista puhuessaan niin Mark Knopflerin kuin U2-yhtyeen The Edgen.
Neljä soololevyä Hurriganes-kitaroinnin ohessa 1970- ja 1980-luvuilla julkaissut Ile paljastaa, että tanakammalla kitaroinnillakin on vielä aikansa.
"Kitarahäiriköinnin aion säästää kitaralevylle. Uudella levyllä kuuluu mun staili. Nuorena oli tärkeetä pärinä ja tanakka komppi."
Rockelämässä kolmenkymmenen vuoden aikana kypsynyt oululaissyntyinen kitaristi nostaa musiikin ensiarvoiseksi.
"Jos musa koskettaa kuuntelijaa tai antaa kuulijalle sykäyksen, on ihan sama, miten sitä tehdään. Tärkeintä on se mitä tapahtuu sormien ja kitaran välissä, ei se mitä tapahtuu kitaran ja vahvistimen välissä."
Kymmenestä erillisestä pikku tarinasta koostuva levy kuulostaa kotikutoiselta ja pitkään kypsytetyltä kokonaisuudelta. Kaunotar katoaa -kappaleessa Kaija ja Ile humahtavat 1970-luvun diskosoundiin saksofonisti Jukka Perkon siivittämänä.
Kadonneet pojat -laulun vimmaisessa kitarasoolossa ja Jos sä menet pois -lattarin nakuttavissa melodioissa kaikuu kitaristikonkarin tarkka tatsi. Perfektionistina Ile ei itseään kuitenkaan pidä.
"Olen epäinsinööri. Olen huono käyttämään studiolaitteita. Olisi kiva tehdä levy 24 raidalla ilman yhtäkään tietokonetta."
Varsinaista kitaristia kitaristien yläpuolelle Ile ei osaa nimetä. Yhdeksi kovista kokemuksistaan hän mainitsee englantilaisen Fleetwood Mac -yhtyeen kitaristin Peter Greenin.
Hurriganes-yhtyeeseen 16-vuotiaana kitaristiksi pestattu Ile ei kokenut kitaraa teiniremellyksen vastavoimana.
"Sekosin kitaraan jo 13-vuotiaana. Kun muut dokaili ja bailasi, minä jäin kotiin ja soitin kitaraa. Toki itsekin pahojani tein, mutta aina ensimmäisenä tuli kitara ja sitten vasta kaverit."
Teollinen musiikki
ei hengitä
"Biisit kasvaa itse omassa maailmassa, eikä niiden säveltäminen ole koskaan ollut mulle ongelma. Emme koskaan istu saman pöydän ääressä musiikkia tehdessämme", selvittää Kallio luomistyötä.
Parivaljakon ensimmäinen iso hitti oli Sade, joka ilmestyi 1994. Sodankylässä syntynyt Kaija oli pari vuotta aiemmin osallistunut Euroviisuihin Ilen säveltämällä Hullu Yö -kappaleella. Laulajanuransa ohella hän on ehtinyt näytellä niin Raivoisat Ruusut -ryhmässä kuin Ruotsin television Varustamo-sarjassakin.
Vaikka Ile tunnustaakin uuden levyn laulujen kertovan parisuhteitten koukeroista, tarttui mukaan myös tummia sävyjä. Kuumeisen kitarasoolon päättämään Kadonneet pojat -kappaleeseen Kaija summasi tuntoja viime vuoden järkyttävistä mediatapahtumista.
"Muutamissa biiseissä puskevat läpi viime vuoden uutiset. Nuoret teki järjettömiä tekoja. Kaijan oli pakko tarttua kynään ja kirjoittaa niistä."
Musiikkibisneksessä jo 30 vuotta kitaristina ja tuottajana toiminut Ile on huolissaan musiikin liiasta tuotteistamisesta.
"Pop on tuonut hyviä hetkiä. Sitä ei pidä tehdä laskutikulla. Musiikin monistaminen on liian helppoa, enkä ole ollenkaan varma tuotteistamisen hyvyydestä."
Ile heittää esimerkkinä, kuinka muinoin kuoro-osuuksia levylle hamutessaan artistin oli vuokrattava kokonainen kuoro. Nyt kuoro on helppo tuottaa musiikkiin digitaalisesti yhtä ääntä monistamalla.
"Olisi kiva mennä banderollien kansa kadulle ja etsiä oikeuksia työntekijöille. Arvostan enemmän omaehtoista musiikkia. On sietämätöntä, että oikeitten ihmisten tekemä oikea musiikki rinnastetaan teollisesti tuotettuun musiikkiin. "
Keikkoja Kaija ja Ile ovat esiintyneet samalla kokoonpanolla jo lähes kymmenen vuotta. Kitaristi toteaa, että raha tulee keikoilta.
"Soittajan on Suomen kokoisessa maassa on tehtävä järkyttävä määrä duunia. Ihmiset kuvittelee että me tehdään miljoonia. Raha saadaan kuitenkin keikoja tekemällä, ei levyiltä."
"Musiikista on pakko itse saada jotain. Kaijalle ja mulle on tärkeintä livekeikat, ne ovat välitön nautinto."
Ile uskoo, että hän saattaa keikkakokemuksessaan jatkaa samaa fiilistä, jonka hänen sankarinsa Peter Green tarjosi hänelle Fleetwood Macin keikalla Helsingin Kulttuuritalossa kesällä 1968.
"Kun yleisö herää kunnolla, on energiavirta niin hillitön, ettei fiilistä voi verrata mihinkään. Niin soittaja kuin yleisö saattaa tuntea leijuvansa irti lattiasta."