Hopea--pronssi--kulta--kulta. Vakuuttava naisten parisprintin suomalaisten mitalisarja siitä saakka, kun laji tuli arvokisojen ohjelmaan Oberstdorfissa 2005.
On tunnettua, että suomalainen syttyy joukkuekisassa, kun pitää ajatella muitakin kuin vain itseään. Vaikka henkilökohtaisessa kisassa suksi lipsuisi, tökkäisi, imisi latuun tai muuten "ahistaisi", joukkuekisassa ja viestissä sen yli pitää päästä.
Aino-Kaisa Saarinen ja Virpi Kuitunen ottivat samalla kaksikolla olympiapronssin Torinossa. Kaksi vuotta sitten MM-kultaa vuoli Saarisen kanssa Riitta-Liisa Roponen.
Jotkut jaksavat vääntää juttua Saarisen ja Kuitusen viileistä väleistä. Mutta kun näki kaksikon lämpimät halaukset maalialueella, ei voi kuvitella kissatappelun olevan arkipäivää kämpilläkään.
Mutta kumpikin Jarmo Riskin valmennettava mieltää toisensa pahana kilpailijana, kun numeroliivi puetaan ylle. Tarvitseeko sitä vapaa-ajalla olla kuin paita ja peppu?
Mäkijoukkueessa tikittää aikapommi. Harri Olli on taas alkanut sooloilla, vaikka sen piti olla jo taakse jäänyttä elämää. Ollin mediajumi ei kuulu nykyaikaiseen huippu-urheiluun. Luulisi jo sponsoreidenkin sanovan, että "alapas poika tulla sieltä ihmisten ilmoille".
Huippu-urheilu elää julkisuudesta. Yksi urheilija ei näinä aikoina kovin kauaa pompota sen kummemmin joukkueenjohtoa kuin mediaakaan.
Ei ole paluuta siihen aikaan, kun Matti Nykäsen tekemisiä peiteltiin ja kaunisteltiin, kun hyppy kuitenkin kulki ja mitaleja tuli.
Tilanne on niin paha, etteivät Harri Ollin käsittelyyn riitä enää lääkkeet sen kummemmin päävalmentaja Janne Väätäisellä kuin joukkueenjohtaja Ilkka Tiilikaisellakaan. Tarvitaan ammattilaisen apua.
Pitkään niin hyppääjänä kuin kakkosvalmentajakin vielä ennen tätä kautta maailmaa kiertänyt Janne Väätäinen sanoo tilanteen olevan "normaali". Onhan näitä taiteilijoita nähty mäkijoukkueissa ennenkin.