Pariisi
En ole kuullut tänä syksynä tavanomaisia valitusvirsiä siitä kuinka sähköiset mediat koituvat kirjan kuolemaksi. Kirjoja ilmestyy niin paljon - yli 600 nimikettä joista satakunta esikoisromaania - että ehtymistä ei totisesti kannata pelätä.
Nyt jo suurten kirjallisuuspalkintojen juryt ovat siirtäneet purnaustensa painopisteen tunnollisen valinnan mahdottomuuteen: tuomareilla on liikaa työtä, on mahdotonta lukea muutamassa viikossa enemmän kuin kolmisenkymmentä teosta.
Se merkitsee sitä että vain noin yksi kymmenestä palkintoa tavoittelevasta tulee kunnolla luetuksi, mutta ainahan lisäpalkinnot ovat tervetulleita tässä syyskilvassa ja jonkin veteraanien keskustelukerhon tai lounais-Ranskan sorsanmetsästäjien yhdistyksen romaanipalkinto saattaa saada enemmän lukijoita kuin Goncourt tai Femina, Renaudot tai Interallié.
Vanhat
tutut
Kun meikäläinen saapuu Suomesta tähän kirjaviidakkoon, on hänen ainakin aluksi luotettava vanhoihin tuttuihin nimiin. Sellaisia meille ovat ensi sijassa Mukkulankävijät tai ainakin suomennetut kirjailijat.
Ajattelen Anne Garrétaa, jonka Sfinksi herätti ansaittua huomiota muutama vuosi sitten arvoituksellisella kielipelillään joka teki sukupuolesta niin kielessä kuin sisällössä tuntemattoman, tavallaan neutrin.
Silloin 23-vuotias Anne oli jo kiinnostunut Yhdysvalloista, missä hän onkin toiminut sekä opiskelijana että opettajana ja kirjoittanut monta kirjaa, intohimoista. "synnillistä" jos niitä tarkastelee uskonnollista taustaa vasten, mutta ennen kaikkea muodoltaan ja kieleltään harkittua tutkimusta? peliä? enpä oikein osaa sanoa. Jännittävää joka tapauksessa - viimeisestä, nimeltään Décomposition kerroin Kalevan palstoilla pari vuotta sitten, mutta sitä ei ole suomennettu.
Tokko tämän syksyn uutuuskaan pääsee heti suomalaisten kustantajien käännösohjelmiin. Kyllin sensuelli se kyllä on ja Garréta puhuu siinä avoimesti omasta ja ystävättäriensä lesbolaisuudesta.
Tarinassa asetetaan ensin kyseenalaiseksi kaikki omaelämäkerralliset romaanin muotoon kirjoitetut muistelmat ja sitten kuitenkin annetaan ymmärtää, että eihän sitä muusta voi kirjoittaa kuin omista muistoistaan.
Lukijan on myös arvattava kuka kahdentoista yön sankarittaresta on pelkkä mielikuvituksen tuote, kun taas kaikki muut ovat saaneet substanssinsa eletystä elämästä. Kirjailija ilmoitti alkuun päättäneensä kirjoittaa kaikki tarinansa yhden jutun päivävauhdilla ja myönsi epäonnistuneensa siinä.
Ei päivää ilman tarinaa - Pas un jour (kust. Grasset) merkitsee siis myös yhtä monta viettely-yritystä kuin kertomusta.
Myönnän, etten jaksa ryhtyä arvailemaan mikä on totta, mikä keksittyä - sitä varten pitäisi lukea kirja heti uudelleen. Mutta pidin sen seksuaalileikeistä, jotka ovat samalla älyllistä tunnustelua, pidin siitä että suurin osa jää yrityksen tasolle, kutkuttavaksi, koskaan täyttymättömäksi odotukseksi.
Pidin myös Garrétan aidosta kosmopoliittisuudesta: hän hyväksyy Amerikan nykykielen klassisen puhtaalle pohjalle rakennettuun ranskaan, jopa slangin sanat. Hän osaa myös kertoa elämästä kahdessa maassa nautittavalla tavalla. Ja hän antaa intohimon pauhata ja sekoittua huumoriin lankeamatta nykyään niin suosittuun rivouteen.
Antaisin hänelle mielelläni painavankin palkinnon, mutta kuuntelevatko arvoisat makutuomarit minua.
Mennäänkö Japaniin
ja erotaan?
Toisen palkinnon antaisin varmasti ystävälleni Jean-Philippe Toussaint'ille, jonka Kylpyhuonetta suomentaessani hykertelin naurusta (1985).
Toussaint oli seuraavana kesänä Lahden kirjailijakokouksessa ja ystävystyi vaitonaisuudestaan huolimatta sekä joidenkin suomalaisten että englantilaisten kirjailijain kanssa.
Tämä vaitonaisuus saattaa hyvin olla ujoutta ja siksi hänen tekstinsäkin pikemmin vaikenevat kuin lörpöttelevät - yritettiinpä hänen ympärilleen rakentaa kokonainen minimalistien koulukuntakin. Sillä Toussaint on kirjoittanut koko ajan pieniä, tiiviitä kirjoja laadustaan tunnetun Keskiyön kustantamon suojissa. Hän matkustelee myös mielellään ja kirjoittaa kaikkea muuta kuin tavanomaisia matkakertomuksia.
Jo edellisessä hän tutustutti meidät omaan Japaniinsa ja palaa sinne nyt: Faire l'amour kertoo nimensä vastaisesti oikeastaan siitä kuinka vaikeaa on rakastaa ja vielä vaikeampaa erota rakastamastaan naisesta.
Japanin maisemat ja maanjäristykset mukautuvat mielenliikkeisiin ja Toussaintille tyypillinen hienovarainen huumori saa entistä melankolisemman sävyn: jopa depression piirteitä voi erottaa poeettisista vaikutelmista - tämä ei ole yllätys niille, jotka tuntevat Toussaintin aiemmat teokset ja huumorin taa kätkeytyvän teknistyneen nykymaailman kuvaukset.
Joko hyväksytään
insestikin?
Kolmannen palkintoni antaisin Christine Angot -nimiselle kirjailijalle, jolla on nuoresta iästään huolimatta tilillään jo kymmenisen teosta. En ole lukenut niistä kuin pari-kolme, mutta sitäkin enemmän olen ihmetellyt hänen ympärilleen syntynyttä kohua.
Ei vielä ole menty oikeusjuttuihin saakka, mutta syytteet saattavat hyvin laillistuakin: tämän tytön pakkomielle on nimittäin insesti, josta hän tahtoo puhua salailematta, aivan niin kuin hän, isänsä raiskaama tyttö ajattelee. Hän puhuu myös siinä mielessä salailematta, että hän mainitsee tarinansa henkilöt heidän oikeilta nimiltään.
Tämän syksyn uusi romaani on nimeltään Pourquoi le Brésil? (Stok). Niin, miksi oikeastaan Brasilia? Ei ole kysymyksessä politiikka eikä turismi, vaan valtava maa, josta voi haaveilla ja kuvitella että siellä olisi tilaa elämälle, kaikkien mahdollisuuksien toteuttamiselle.
Kertoja on avoimesti Christine itse ja kirjasta voi kuvitella sen puoleen väliin saakka, sillä se on yksinäisen sinkun tilitystä avioliiton karikoista, nykyihmisen vaikeudesta sopeutua kaksineloon, naisen mieheen ja päinvastoin.
Harvinaisen elävästi kuvattu tarina muuten aina siihen asti, kun siihen sulautetaan sodan arpeutumattomat haavat - kertojan äiti oli juutalainen ja vaimostaan eronnut isä valtansa väärinkäyttäjä. Uhrina on tuskin teini-ikäinen tytär, jonka kohtaloksi tuli tämä vihattu ja rakastettu isä ja se, että äidilläkään ei ollut voimaa lopettaa miehen ja lapsen välisiä kiellettyjä leikkejä.
Näin kerrottuna tämä voisi olla banaali raiskauskertomus, jos nyt mitään banaalia tällä alalla voi olla. Mutta Angot puhuu kuin ei monikaan: ei kyynisesti eikä karkeasti vaan totuudenmukaisesti.
Romaanin loppupuolella hän sortuu kaunojensa kostamiseen, yksityiskohtaiseen raporttiin niistä median edustajista, jotka ovat uskoneet häntä ja toisista, joille hän tällä tavalla maksaa vanhat kalavelkansa. Angot kuuluu niihin, jotka lähtevät TV:n studiosta ovea paukuttaen, jos häntä vedetään tilille arkaluontoisten asiain julkistamisesta, moraalin loukkauksista tai henkilökohtaisista hyökkäyksistä.
Totta: pakkomielteistä on vaikea puhua, mutta niistä voi syntyä hyvää kirjallisuutta.
Syksyn tärkeihin tekijöihin kuuluvat vielä Pariisin kirjallisia maisemanmuutoksia jo vuosikymmeniä säädellyt lukeneisuuden hirmu ja makumestari Philippe Sollers, meilläkin arvostettu nykyproosan klassikko Pascal Quignard, sympaattinen toistaiseksi palkinnotta jäänyt Eric Holder ja vasemmistolaista nuoruuttaan ruotiva Olivier Rolin.
Monta muutakin, joihin tutustuminen vie aikaa pitkin syksyä. Käsittääkseni myös lehden lukijoita on säästettävä rautaisannoksilta vieraan maan kirjallisuutta. Sitä on sulateltava hiljakseen, joten palataan asiaan myöhemmin syystalvella.
