Varhain maaliskuisena maanantaiaamuna paikkani maailmassa muuttui ratkaisevalla tavalla. Maailma ei tosin sitä huomannut.
Muutos ei ollut ylennys tai alennus töissä eikä reservissäkään. Se tarkoitti jotain suurempaa, sitä että tavallisesta ruuhkavuodet ohittaneesta keskivartalolihavasta ja jonkinasteiseen kotijöröyteen taipuvaisesta perusmiehestä tuli vastasyntyneen isoisä. Pienen pojan pappa.
Pääsin pieneksi osaseksi miljoonalukuista suomalaista isovanhempien joukkoa. Liityin heihin, joiden kännyköiden muisti on turvoksissa epätarkoista vauvavalokuvista joita he puoliväkisin puskevat kaikkien katsottavaksi.
Olen osa hiljaa harmaantuvaa ryhmää, joka katsoo välttämättömäksi antaa nuorille vanhemmille tärkeitä neuvoja vauvan lämpimästä pukemisesta.