Kolumni

Pandemian polvilleen pakottama ihmisyys

Ihmiskunta on nöyrtynyt koronapandemian edessä. Se on näyttänyt, kuinka haavoittuvaisia ihmiset ovat paljaalle silmälle näkymättömien biologisten järjestelmien edessä.

-

Ihmiskunta on nöyrtynyt koronapandemian edessä. Se on näyttänyt, kuinka haavoittuvaisia ihmiset ovat paljaalle silmälle näkymättömien biologisten järjestelmien edessä. Globaali yhteisö on kriisissä, mutta katastrofin taustalla loistaa toiveikkuus.

Filosofi Karl Jaspersin (1883-1969) mukaan ihmisyys paljastaa kasvonsa kriisien aikaan. Arkena elelemme kukin tavallamme sen kummemmin asioita pähkäilemättä, mutta kun elämämme peruskiveä koetellaan, paljastuu ihmisyyden perusta.

Koronavirus tuo toteen Jaspersin hahmotteleman idean paitsi yksilöiden myös koko yhteiskunnan tasolla. Näkymät ovat sumeita mutta myös toiveikkaita. Ihmiset ovat valmiita muutokseen ja halukkaita muuttamaan arkeaan uhan edessä.

On tietysti mahdollista myös moittia ihmisten toimintatapoja ja lyhytnäköisyyttä.

Meille on vuosikymmeniä toitotettu länsimaisen elämäntyylin tuhoavuudesta: jos jatkamme samaan malliin, koko maapallon elinolosuhteet murskaantuvat. Elintapamme tulee tappamaan paitsi muut lajit myös meidät. Nämä varoitukset ovat kaikuneet suhteellisen kuuroille korville, kun lentäminen, lihansyönti ja muut ympäristöä kuormittavat tavat ovat jatkuneet vanhaan tyyliin.

Korona on kuitenkin saanut ihmiset toimimaan toisin. Pandemian uhka on välittömämpi ja todellisempi kuin sadan vuoden päässä häämöttävä ilmastonmuutos.

Virusahdinkoon reagointi ei ole jäänyt vaille koomisia piirteitä: uutisvirran kuvat tyhjistä vessapaperihyllyistä ovat saaneet useammankin analyytikon pohtimaan ihmisen psykologiaa, ja vastaavasti meemien parissa velmuilijat ovat päässeet jakamaan oman näkemyksensä asiasta. Ihmiset ovat hädässään huvittavia hamstraajia.

Vessapaperin loppuminen ei kuitenkaan ole tärkeintä Jaspersin pohtimassa ihmisyyden paljastumisessa. Vaikka jotkut reagoivat uhkaan huvittavaksikin kääntyvällä varastoinnilla, merkittävämpiä näkymiä ovat huoli, solidaarisuus ja halu muuttaa omaa olemista.

Vallitsevassa tilanteessa valtaosa ihmisistä haluaa ehkäistä viruksen leviämisen. Tätä ei selitä pelkästään halu pitää itsensä ja läheisensä terveenä. Presidentti Sauli Niinistön lanseeraama iskulause fyysisestä etäisyydestä ja henkisestä läheisyydestä myötäilee humanistifilosofien satavuotisia ihanteita: vaikka toinen ihminen olisi kaukana, hän ei ole ihmisenä yhtään vähäisempi kuin läheisinkään. Välittömät teot auttavat naapuria, mutta solidaarisuus ja myötätunto ulottuvat Kiinasta Chileen.

On silti hätiköityä ajatella, että koronaviruspandemia paljastaa jonkinlaisen pysyvän ihmisyyden olemuksen. Jos ihmisyydellä jonkinlainen olemus onkin, se on humanistiajattelija Erich Frommia (1900-1980) mukaillen ristiriita. Olemme luonnonolioita kuten muutkin eläimet, mutta tajuamme olevamme luonnonolentoja, ja tästä tietoisuudesta juontuu ihmisyyttä määräävä ristiriita.

Se pakottaa vastaamaan olemassaoloa riivaaviin kysymyksiin: kuinka löytää yhteys toisiin, kuinka ylittää omat rajansa, kuinka tuntea itsensä aidoksi omaehtoiseksi yksilöksi? Vaikka koronaa käsitellään mediassa pääosin talouden ja terveyden näkökulmista, se pakottaa vastaamaan myös näihin kysymyksiin.

Ihmisyys on jatkuvassa muutoksen ja tulemisen tilassa, ja kuten moni valtaapitävä on sanonut, elämämme muuttuu koronan myötä – mahdollisesti pysyvästi. Samalla ihmisyys muokkautuu jälleen uuteen asentoon. Vaikka korona ilmenee pysäyttämättömänä luonnonvoimana, on yksilöiden ja yhteisöjen vallassa, mihin suuntaan ihmisyys tästä kehittyy. Uhka tulee ulkoa, vastaus sisältä.

On mahdollista, että yhteisöt käpertyvät jatkossa entistä voimakkaammin omaan itseensä ja ulkopuoliset nähdään uhkana. Yhtä mahdollista on, että halu auttaa myös etäällä olevia korostuu. Ehkä talousjärjestelmä on saanut pysyvän kolauksen, ehkä kurssit ampaisevat sivuutetun maailmanlopun jälkeen luotisuoraan nousuun. Oli ennuste mikä tahansa, sitä ei tule pitää ilmoitettuna totuutena ja ainoana mahdollisuutena. Kyse on aina lopulta inhimillisistä toimijoista ja siitä, millaiseksi ihmisyys muokkautuu kriisien aikana.

Pandemian aiheuttamaa ahdinkoa on turha väheksyä intoilemalla, että nyt maailmalla on mahdollisuus valita uusi suunta. Koettua ja tulossa olevaa kärsimystä ei pidä lakaista silmistä ynnäilemällä niitä positiivisia mahdollisuuksia, joita virus tuo. Mullistus on sen sijaan pakotettu, ja reunaehtojen puitteissa on elämä miellettävä ja rakennettava uudella tavalla. Kauheimpien katastrofienkin jälkeen elämällä on tapana asettua uomiinsa ja siirtyä arkeen. Pandemia ei pakota jäämään polvilleen. Tuleva arki ei tosin ole sama kuin aiemmin tunnettu.

Jarno Hietalahti on yliopistonopettaja Jyväskylän yliopistossa. Hän viimeistelee parhaillaan humanistista filosofiaa käsittelevää tietokirjaa.