Kirjoittaja ja kuvaaja kuuluuvat Kalevan nuorten kirjoittajien ryhmään.
Kirjoittaminen on työtä, vaikka sitä ei uskoisi ennen kuin kokeilee. Sanojen takan on Hanna Ukkola, 16-vuotias Oulun lyseon ekaluokkalainen. Hanna on harrastanut kirjoittamista omien sanojensa mukaan siitä asti, kun oppi kirjoittamaan, eikä kipinä ole sammunut.. Päinvastoin, se palaa nyt entisä kirkkaammin, kun nuori kirjailijanalku sai ensiromaaninsa valmiiksi.
"Luin paljon, ja sitten tuli halu kokeilla itsekin. Kirjoittaminen kiehtoi. Siihen jäi koukkuun", kertoo Hanna.
Kun puhutaan 16-vuotiaiden tyttöjen harrastuksista, kirjoittaminen ei ehkä nouse ensimmäisenä mieleen. Tai ehkä kirjoittamisesta ei vain puhuta niin paljon kuin esimerkiksi ratsastuksesta tai tanssimisesta.
Kirjoittajat pitävät mieluummin matalaa profiilia eivätkä julista rakasta harrastustaan ympäri maailmaa. Jos teinityttö kertoo kirjoittavansa romaania, häntä ei välttämättä oteta tosissaan tai siihen reagoidaan ihmettelemällä, miten kirjoittajalla on aikaa tai voimia. Hanna sanoo kertovansa kirjoittamisesta yleensä vain läheisille ystävilleen.
"Kerron kirjoittamisesta, jos tiedän, ettei se ihminen teilaa mua", Hanna sanoo.
Enimmäkseen ihmiset kuitenkin tuntuvat suhtautuvan myönteisesti Hannan harrastukseen.
"Ensimmäinen reaktio on tietty kunnioitus, vähän sama, jos joku on tosi hyvä piirtämään", Hanna nauraa ja myöntää, että kaikki eivät kirjoittamista ymmärrä.
Monesti reaktiona on ollut pitkään katsominen, jota mahdollisesti vielä höystetään kysymyksellä Miten viitsit tuhlata aikaa sillä tavalla?
Kirjoittaminen on elämäntapa. Sillä etsitään lisää sisältöä omaan elämään ja sen avulla ratkotaan ongelmia, joita ei ehkä muuten tulisi työstettyä. Kirjoittaminen on parhaimmillaan kuin terapiaa: asiat selvenevät, kun ne kirjoittaa paperille.
Yksi tapa on pitää päiväkirjaa. Varsinaista luovaa kirjoittamista kuitenkin pidetään monesti helppona tuherteluna, jota ei käsitetä vakavasti otettavaksi työksi.
"Ihmiset olettavat, että ideat vain tulee mieleen ja sitten ne kirjoitetaan paperille ja, että teksti on sillä valmis", Hanna sanoo.
Kirjoittamiseen kuitenkin vaaditaan pitkäjänteisyyttä, jatkuvaa ihmisten ja tapahtumien tarkkailua ja malttia hioa omia tekstejään. Oikeastaan varsinainen työ alkaakin vasta hiomisvaiheessa, vaikkakin paljon vaaditaan myös ennen kirjoittamista.
Ennen kuin sanaakaan on kirjoitettu, voi takana olla monta kuukautta idean kypsyttelyä ja aineiston keräämistä.
"Koko ajan pitää kulkea silmät auki ja hoksata mielenkiintoiset ihmiset ja elämänkohtalot. Niitä voi sitten käyttää aineistona, monesti tietämättäänkin", Hanna opastaa.
Hanna sanoo kirjoittavansa asioista, jotka ovat itseä lähellä. Nuoruus ja kaikki, mitä siihen liittyy, sekä ystävyys ovat Hannalle tärkeitä aihealueita. Hän haluaa kirjoittaa elämää realistisesti katsovia tekstejä, joissa maailmasta nähdään sekä hyvät että huonot puolet. Myös kaikkien ihmisten tasa-arvoisuus luonnollisena seikkana kumpuaa hänen teksteistään.
"En tykkää kirjoittaa juttuja, joissa pitää erityisesti korostaa, että tässä on mukana myös naisia tai jopa yksi homoseksuaali. Tasa-arvon pitäisi olla luonnollinen juttu, jota ei tarvitse erikseen korostaa", Hanna pohtii.
Hän myöntää, että välillä kirjoittaminen on aika kamalaa. Kirjoittajien täytyy olla tietyllä tavalla äärimmäisen narsistisia, sillä jokainen teksti lähtee itsestä ja niissä on paljon kirjoittajaa itseään.
"Kirjoittamisprosessissa on koko ajan kasvokkain oman itsensä kanssa", Hanna sanoo ja myöntää, että välillä se on pelottavaa.
"Pelottaa, että ammennan itseni tyhjiin, niin ettei ole enää mitään kirjoitettavaa", Hanna tunnustaa mutta vakuuttaa, että aikoo kirjoittaa myös tulevaisuudessa. Hän kirjoittaa, koska on pakko.
"Kai se on jokin sisäinen polte, joka ajaa kirjoittamaan", Hanna sanoo ja naurahtaa, mutta silmissä on vakava katse.