Päivän lef­fa­poi­min­nat: Kun kaksi pant­ti­van­ki­krii­sei­hin eri­kois­tu­nut­ta po­lii­sia on vas­tak­kain, aseet alkavat väis­tä­mät­tä laulaa

Puhumalla paras, sanotaan. F. Gary Grayn jännäriä katsoessa tulee muitakin aatoksia mieleen. Se laittaa nokikkain kaksi panttivankikriiseihin erikoistunutta poliisia, joten väitelauseita, väistöliikkeitä ja tuimia tuijotuksia riittää siinä mitassa, että aseet alkavat väistämättä laulaa. Samuel L. Jackson on alan huippumies, joka tiukassa tilanteessa ottaa itse panttivankeja. Kohta rupatellaan kollega Kevin Spaceyn kanssa. (USA 1998)

Myös Suomesta löytyy monia, jotka ihailevat kovin kuninkaallisia ja muita suuren maailman tiarapäitä. Kenties he saavat Olivier Dahanin elokuvasta jotakin, joka tämmöiseltä tasavaltalaiselta taapertajalta menee väkisinkin ohi. Pintaliiidolta Grace Kellyn ruhtinaallinen elämäkerta nimittäin tuntuu. Kuvissa on toki nimihenkilölle sopivaa vanhan Hollywoodin hohdetta, ja Nicole Kidman opiskeli tämän elekieltä tarkkaan. (USA/Ranska 2014)

Bo Widerbergin ohjaustyö ei ehkä ole kaikkien aikojen paras ruotsalainen elokuva, vaikka sikäläiset asiantuntijat sen joskus semmoiseksi äänestivät. Siinä pääsi unohtumaan vaikkapa muutama Ingmar Bergmanin tai Victor Sjöströmin merkkiteos. Elämää tulvivaa työläisdraamaa se silti on. Thommy Berggren on köyhän kodin ja juopon isän poika, joka 1930-luvun Malmössä kiskoo itseään väkisinkin kohti parempaa huomista. (Ruotsi 1963)