Päivän elo­ku­va­poi­min­nat: Kon­ka­ri­koo­mi­kon olo käy ah­dis­ta­vak­si, kun Robert De Niron esit­tä­mä pak­ko­miel­tei­nen ihai­li­ja alkaa piinata ido­liaan

Monilla suosituilla koomikoilla löytyy naurun kääntöpuolelta ahdistus: Robin Williams, Jim Carrey, Adam Sandler, Jerry Lewis... Viimeksi mainittu pääsi väläyttämään mielensä varjoisaa laitaa Martin Scorsesen psykologisessa draamassa. Hän on konkarikoomikko, jota ihailija alkaa stalkata pakkomielteisesti. Robert De Niro vie hahmon kierroksille, josta eivät myöhempien tosi-tv -aikojen pimeimmät tyrkyt ole kaukana. (USA 1983)

Siitä alkaa olla aikaa, kun Mel Gibson oli viimeksi hauska mies. John Badhamin vauhtikomediassa semmoinen vaihde vielä löytyi. Ja vielä muhkea ysäriponinhäntä kaupan päälle. Goldie Hawn on vuosien takainen rakastettu, joka tupsahtaa vastaan todistajansuojeluohjelmassa olevaa miestä. Eipä aikaakaan, kun jo kaahataan pakoautolla ja liihotellaan yhdessä yläilmoissa. Tähtikemiakin toimii. Ikävää ei pidetä edes sanaharkoissa.(USA 1990)

Samuli Edelmannilla ovat sävyt hallussa. Eilen hän oli uskottavasti ikiteini pikkurikollinen elokuvassa Minä ja Morrison. Tänään hän on puolestaan lapsenmielinen nelikymppinen rokkidiggari. Ikävä kyllä Juha Koirasen pitkä esikoisohjaus venyttää vähät aineksensa yli katkeamispisteen. Selittelyä riittää. Sitkeä on toki päähenkilökin. Tiger jaksaa pitää yllä rokkiunelmaansa, vaikka taidot eivät riitä, eikä maailma hurraa. (Suomi 2006)