Kemin kaupunginteatteri. Jari Tervo - Hannu Tyhtilä: Poliisin poika. Sovitus ja ohjaus Antti Lattu. Lavastus Maija Tuorila. Puvut Sirpa Santonen. Valaistus Mikko Kemppainen. Näyttelijät Marko Syysmaa, Anu Vuolio, Vesa-Matti Komonen, Muhammad Rajabi, Timo Pylkkänen, Marketta Airo, Sinikka Rajantie, Kimmo Tuppurainen, Pekka Johansson ja Satu Tala.
Jari Tervon tuotanto istuu hyvin näyttämölle ja elokuvaan ainakin, jos joku muu kuin hän itse tekee hänen proosastaan dramatisoinnin tai käsikirjoituksen. Tämän on jo aiemmin tehokkaasti todistanut Kom-teatteri ja Pekka Milonoff.
Nyt Kemi tuo naapurikaupunkinsa Rovaniemen suuren pojan vuonna 1993 ilmestyneen Poliisin pojan dramatisoinnin suurelle näyttämölleen kuten se hiljattain toi vieläkin läheisemmän kunnan eli Tervolan kaikessa mielessä vähintään yhtä suuren pojan ArtoPaasilinnanOnnellisen miehen.
Alun pitäen Poliisin pojan dramatisoi Hämeenlinnaan Hannu Tyhtilä, ja tätä dramatisointia Antti Lattu on käyttänyt pohjana sovittamassaan ja ohjaamassaan letkeässä tulkinnassa, joka istui niin ihanteellisesti Kemin kaupunginteatterin ensemblelle jo keskiviikon ennakkoesityksen perusteella kuin pohjoissuomalaisen aikalaistarinan kuuluukin istua.
Kemin kaupunginteatterihan oli takavuosina varsinainen Suomen farssiteatteri, mutta kun isot laitosteatterit ovat nyt tulleet sen perässä, Kemi on puolestaan lähtenyt omille teilleen ja löytänyt hyväntuulisen kotimaisen näytelmän - vaikka sitten romaanista dramatisoidun - tahdiltaan hieman verkkaisemman ja ilmeeltään katsojakuntaa läheisemmän kuin farssit olivat.
Poliisin poika elää monella tasolla Rovaniemen alamaailman ja sen ympärillä pyörivän jengin matkassa. Vauhti Villissä Pohjolassa on passelin verkkainen ja harkitseva. Lähes koko näytelmä keskittyy pankkiryöstön suunnitteluun, jota tehdään kokonainen kommelluksia täynnä oleva päivä. Loppuhuipennusta ei tunnu tarjoavan niinkään se, miten pankkiryöstö onnistuu, kuin se, ehtivätkö rosvomme pankkiin ennen kuin se suljetaan.
Näkökulma on hirtehinen, liikutaanpa sitten kaljakapakoissa, surkeassa avioliitossa elävän poliisi Kiimalaisen (Pekka Johansson) kodissa tai varsinkin näytelmän pääkonnan Trampaksen/Tuomaksen (Marko Syysmaa) ja hänen viimeisillään raskaana olevan, hemaisevan avovaimonsa Marjaanan (Anu Vuolio) kämpässä.
Viimeksi mainitussa ovat niin kevät- kuin joulusiivouksetkin jääneet tekemättä. Ainakin Maija Tuorilan lavastuksessa joulukuusivainaa on saanut oksilleen myös vappuviuhkan. Sohvakalustonkin kunto paljastaa avomielisesti kaiken, kun simultaanilavastuksessa huomio käännetään pankkiryöstön pitkäksi venähtävään suunnitteluseminaariin, jota tässä miljöössä pidetään. Välillä se keskeytetäänkin, kun käydään kaupassa tai tehdään ruokaa.
Veijaritarinan rakenne toimii hyvin näytelmänä. Sitä eivät proosan puolelta peräisin olevat takaumat hajota.
Tervon kieli istuu Kemin näyttelijöiden suuhun mitä luontevimmin. Repliikit ovat hauskoja ja nokkelia ja itse tarina etenee kuin makaroniwesterneissä. Tukiopetusta tähän suuntaan tarjoaa lavastuksen tex-mex-ravintolamaailmasta kotoisin oleva kaktusaavikko, jonka katsoja hyväksyy mukisematta Rovaniemeksi, etenkin kun yksi kaupungin maamerkeistä lähes alinomaisella läsnäolollaan paikallisuudesta muistuttaa. Jätkäpatsas, jonka pääkin kulkeutuu Trampaksen olohuoneen pöydälle!
Lopussa paha saa palkkansa ihan lännen malliin ja muiden - tai ainakin päähenkilöiden - asiat selviävät. Tilanne pysähtyy tähän happy endiin, vaikka katsoja sisimmissään vuorenvarmasti tietääkin, että tässä vaiheessa vasta alkaa lain kouran ja julkisuuden vuoro.
Vuolio ja Syysmaa ovat esityksen kantava voima keskenään naljailevana, pankkiryöstöä suunnittelevana bonniejaclydemaisen kauniina parina.
Syysmaa muistuttaa sitä paitsi ällistyttävässä määrin Tervo-elokuvahahmonakin (Pyhiesi yhteyteen -romaanista tehdyssä Rikos ja rakkaus -filmissä) nähtyä Peter Franzenia. Siis näyttelijää, jonka ura käynnistyi ammoin lapsitähtenä juuri Kemin kaupunginteatterista!
Ryöstöä valmistelevaan porukkaan kuuluvat Vesa-Matti Komonen sankarittaren huollettavana velipuolena Lepsuna sekä Muhammad Rajabi autonkuljettaja Jussena.
Repliikit, joita heitetään, ovat hauskuudessaankin julmia ja hulluudessaankin viisaita. Rasistisen röykytyksen kohteeksi joutuvan autonkuljettajan monologeista, jotka kuitenkin vaikuttavat juonen kulkuun yhtä tärkeästi kuin muidenkin puhe, ei valitettavasti kuitenkaan saa koko ajan selvää.
Tuntuu, että näyttelijöillä, joista useimmilla on monia pikkurooleja, riittää yhtä hauskaa kuin yleisöllä. Ainakin vire on hyvä tässä surkuhupaisessa menossa, jossa kaikki sotkeutuvat tekemisissään tosiinsa.
Samoin kuin käsiohjelmassa, myös itse esityksessä otetaan kaikki irti iltapäivälehtien lööpeistä.
Käsiohjelma on esityksen tyylin mukaisesti nimeltään Riippumaton rikosposti - ja lehden nimiössä esiintyy tulkinnan tunnuskasvi, kaktus. Kaktuskaksikon väliin on ripustettu tietysti riippumattoman lehden riippumatto.
Lööpit elävöittävät takanäyttämöä etenkin lapsen asteelle jääneen sympaattisesti tulkitun Lepsun repliikeissä, kun tämä naiivisti unelmoi suunnitteilla olevan pankkiryöstön eri vaiheista ja niiden onnistusmismahdollisuuksista.
Päivä Villissä Pohjolassa tarjoaa huvireissun lähimenneisyyteen, aikaan, jolloin ei vielä puhuttu euroista vaan markoista, ja jos halutaan vielä tarkempaa ajan määritystä, niin täältä tulee: Barcelonan olympialaisten tuntumassa, mikä tarkoittaa lamakesää 1992.