Sotaveteraanien määrä tipahtaa alle 10 000:n ensi vuonna. Kuuden seitsemän vuoden kuluttua talvi-, jatko- ja Lapin sodan rintamat kokeneita on alle tuhat. Sitten he lähtevät keskuudestamme.
Viimeisen veteraanin hautajaisista tulee kuvottava tilaisuus. Valtakunnan päättäjät käyttävät tönkköönhunajoitua kaunokieltä seppeleitä laskiessaan. Varmaan toistellaan kiitollisuudenvelkaa, uhrausta isänmaalle, kallisarvoista sankaria, kunniaa...
Sotaveteraaneille puhutaan kuin lapselle viisivuotissyntymäpäivillä, herttaisesti ylhäältä alaspäin. Ylevällä kielipelillä on verhottu tosiseikka, ettei veteraaneilla ole useinkaan ollut helppoa asua tässä puolustamassaan maassa.
Yli 90-vuotias veteraani on tullut tehneeksi ihmeellisen yhteiskunnallisen matkan. Ensin häntä solvattiin 60–70-luvuilla. Vanha ja nuori sukupolvi otti yhteen, veteraaneja halveksittiin julmasti.
Nuori polvi havaitsi vanhem-piensa tuskaisat sotatraumat ja päätyi omista lähtökohdistaan korostamaan sotimisen yleistä typeryyttä. Solvauskiihkossa sodan syypäiksi nähtiin tavalliset ihmiset. Veteraanit saivat eteensä ilkeän kysymyksen: ”miksi menit”. Kysymys oli väärin aseteltu, vaihtoehtoa ei annettu.
Loukkaamisvaihetta seurasi 80-luvulla alkanut arvostus. Kun historiallinen kuva sodan syistä täydentyi, suhtautuminen korjautui ymmärtäväisemmäksi. Sotavuodet kokeneen sukupolven ansiot tohdittiin tunnustaa olennaiseksi Suomen tulevaisuuden kannalta.
2000-luvulla veteraani on joutunut äitelän tunteilun välikappaleeksi. Tarjolla on ylevästi kumisevia juhlatervehdyksiä, joiden ainoa päämäärä lienee saada puhuja itse syvästi liikuttuneeksi.
Tunteellisuuden paisuttelu veteraanien kustannuksella näkyy t-paidoissa ja huppareissa, joihin on painettu kuva kypäräpäisestä sotilaasta Suomen lipun edessä. Alla kulkee teksti ”Kiitos veteraanit 1939–1945”.
Paitakiitos ei ole vilpitön vaan pöyhkeilevä. Sillä pönkitetään kantajan itsetuntoa, ei veteraaneja. Eikö aidompaa olisi kiittää rinnan leveydeltä vaikkapa 60-luvulla toiminutta Marraskuun liikettä.
Liike huomasi sodat kolunneiden keski-ikäisten miesten hädän. Marraskuulaiset pelastivat satoja yhteiskunnan ulkopuolelle sortuneita kodittomia paleltumiskuolemalta. Marraskuun liike ei tyytynyt katsomaan sivusta, se teki jotakin. Vei hampaattomia, osattomia veteraaneja yömajaan, jossa tarjosi lämmintä ruokaa ja petipaikan.
Miksihän veteraanien kunnioitus jää niin usein lipevän t-paidan tai tyhjää louskuvan sankaripuheen tasolle? Siksi että se vaadi mitään.
Taloudellinen tuki on pysynyt monen hakumutkan takana. Sodassa vammautuneiden tuet on kirjattu lakiin, mutta muiden kotipalvelu ja kuntoutus heittelehtii vuosittain valtion tulo- ja menoarvion mukaan. On niin sanotusti herrassaan.
Nykyinen hallitus ajattelee veteraaneista luultavasti pelkkää hyvää. Mutta ainoastaan ajattelee. Hallitus on nostanut lääkekulujen omavastuuosuuden 50 euroon. Se rankaisee pienituloisia rintamamiehiä.
Noin 12 000 veteraanista puolet saa joidenkin satasien suuruista eläkettä, taskurahaa toimeentulon rajamaille. Sotaveteraaniliiton mukaan moni Kannaksella, Sallassa tai Uhtualla taistellut joutuu jättämään lääkkeitään ostamatta, koska rahaa ei ole.
Näin historia toistaa itseään. Ilman lääkkeitä jäävät veteraanit vaarantavat elämänsä uudelleen kansakunnan edestä. Siis mikäli valtion budjettisäästö katsotaan isänmaalliseksi toimeksiannoksi, jonka eturintamassa taistelee vähävaraisin.