Pahat pojat, Suomi 2003. Ohjaus: Aleksi Mäkelä. Käsikirjoitus: Pekka Lehtosaari. Kuvaus: Pini Hellstedt. Leikkaus: Kimmo Taavila. Musiikki: Tuomas Kantelinen. Näyttelijät: Peter Franzén, Niko Saarela, Lauri Nurkse, Jasper Pääkkönen, Vesa-Matti Loiri, Elsa Saisio, Risto Tuorila. - Rio & Star 1, Oulu.
Aleksi Mäkelän ohjaama Pahat pojat on valmistunut suomalaisittain valtaisan markkinakoneiston säestämänä. Yli puolitoista miljoonaa euroa maksanut elokuva on ollut näyttävästi esillä julkisuudessa koko tuotantoprosessinsa ajan, ja viime viikkoina hulabaloo on levinnyt journalistisesti toimitetusta materiaalista sponsorimainosten puolelle.
Kenellekään ei voi enää olla epäselvää, että Pahat pojat perustuu löyhästi Lounais-Suomea omaisuusrikoksillaan terrorisoineiden Koistisen veljesten edesottamuksiin. Yhtäläisyyksiä Euran Daltoneiksikin kutsuttuun veljessarjaan löytyy, mutta kysymys on lopulta pelkästä fiktiosta.
Lännenelokuviin rinnastuvan filmin pahoja poikia ovat Takkulan veljekset Otto (Peter Franzén), Matti (Niko Saarela), Ilkka (Lauri Nurkse) ja Eero (Jasper Pääkkönen), jotka ovat varttuneet paranoidia skitsofreniaa sairastavan Jouko-isän (Vesa-Matti Loiri) julman mielivallan ikeessä.
Jos äidittömän lestadiolaisperheen kotioloissa ei ole hurraamista, ei ymmärtämystä heru yhteiskunnaltakaan. Ei ihme, että nuorukaiset tuntevat itsensä ulkopuolisiksi.
Isän ollessa mielisairaalassa veljekset joutuvat tulemaan toimeen entistäkin enemmän omillaan. Pieni ja varsin viaton huoltoasemakeikka paisuu pian melkoiseksi rikosaalloksi.
Pahat pojat ajautuvat kohtaloonsa, koska he eivät saa mahdollisuutta olla tavallisia nuoria miehiä. Veljekset ihmettelevät itsekin, miten he voivat aikuistua, kun eivät ole saaneet elää kunnolla lapsuuttakaan.
Poikien ja isän suhteen setvimisen lisäksi elokuvaan on mahdutettu myös rakkaustarina, kun veljessarjan nuorimmainen yrittää heilastella poliisipäällikön tyttären Pirjon (Elsa Saisio) kanssa.
Ohjaaja Aleksi Mäkelä on päättänyt ottaa veljessarjan tekosiin neutraalin näkökannan, siksi elokuvakin jää hieman etäiseksi. Samoin alkupuolen vuolas komediallisuus syö draaman aineksia. Toisaalta pelkkää rypemistäkään ei kahta tuntia jaksaisi seurata.
Henkilöhahmot ovat kuitenkin sinänsä sympaattisia ja hengittävät aidon tuntuisesti. Myös veljeskaartin näyttelijöiden keskinäinen kemia toimii, ja Vesa-Matti Loiri tekee pahan isän roolissa vakuuttavaa jälkeä.
Pahojen poikien myötä Mäkelä palaa juurilleen. Vuonna 1993 valmistuneen Romanovin kivet -debyytin tavoin uutuudessa on rutkasti vauhtia ja toimintaa, jotka ohjaaja hyvin hallitseekin.
Kuvaukseltaan Pahat pojat on mielenkiintoinen. Mäkelä ja kuvaaja Pini Hellstedt päätyivät käsivarakuvaukseen, koska se on helppo ja nopea tapa vangita liike ja tavallista runsaampi henkilörypäs. Huojuva kuvajälki myös tuo elokuvaan dokumentaarisuuden tuntua.
Hellstedt on käyttänyt samanaikaisesti kahta kameraa, toinen tallentamassa lähikuvaa toisella olkapäällä ja toinen laajaa toisella. Kyseisen tekniikan seurauksena Pahoissa pojissa on neljä kertaa enemmän leikkauksia kuin keskivertoelokuvassa. Ja käyhän se tehokeinosta.
