On aivan selvää, että demokraattisessa poliittisessa järjestelmässä poliittiset toimijat tekevät ratkaisevat yhteiskuntapoliittiset päätökset. Yhtä selvää on, että heidän päätöksentekonsa perustuu olennaisesti asiantuntijoilta saatuun tietoon, jonka merkitys korostuu kriisin aikana.
Silti päätöksenteon ja asiantuntijatiedon välillä on aina ja väistämättä jännitteitä.
Tieto vaikeissa asioissa ei välttämättä ole yksiselitteistä. Päinvastoin se voi olla hyvinkin ristiriitaista ja samoin kuin asiantuntijoiden esittämän suositukset. Poliitikkojen on siten tehtävä valintoja, jotka eivät ole helppoja. Tilanteen vaikeus korostuu epävarmuuden oloissa, uusissa ja yllättävissä tilanteissa.
Epävarmuudesta ja jännitteistä huolimatta, tai oikeastaan juuri niiden vuoksi, on aiheellista analysoida, miten kuvailtu jännite on ilmennyt ja ilmenee yhteiskuntapoliittisessa päätöksenteossa. Tämäkään suhde ei esiinny ajasta toiseen muuttumattomana.
Johtavien valtioelinten toimintaa ei voi ymmärtää tarkastelematta hiukan demokratian tilaa ja toimintaa. Nyt covid-19 kriisin luoma poikkeustilanne nostaa esille osin aivan uusia piirteitä päätöksenteon järjestelmää. Poikkeustila keskittää valtaa hallitukselle ja sen alaiselle toimeenpanokoneistolle ja luo paineita puolueiden yhteistoiminnalle kriisin aikana.
Pandemia ja sen luoma poikkeuksellisen suuri epävarmuus alleviivaa tieteellisen tiedon ja uusimman tutkimuksen merkitystä. Tämä heijastuu tärkeällä tavalla johtamiseen, jota on keskitetty. Millaisen organisaation puitteissa ja keitä kuulleen päätöksiä olisi viisainta tehdä? Tähän liittyy osaltaan presidentti Sauli Niinistön hyvin perusteltu ajatus lisäasiantuntemuksen valjastamisesta päätöksenteon käyttöön.
On aina hyvä katsoa, ketkä ovat mukana asioiden valmistelussa ja keitä kuullaan. Nyt on epäilemättä lääketieteen asiantuntemusta otettu mukaan ja myös taloustieteenkin panos vahvistuu valmistelussa. Mutta onko silti tässä tehty tarpeeksi? Kun katsoo hallituksen työryhmien kokoonpanoja, on virkahenkilökeskeisyys silmiin pistävän suurta.
On tietysti selvää, että kansliapäällikköjen ja muiden johtavien virkahenkilöiden pitää olla mukana koordinoimassa tiedonkulkua ja valvomassa päätösten täytäntöönpanoa.
Nyt ei kuitenkaan riitä. Pintapuolisenkin arvion mukaan tutkimuksen substanssiasiantuntijoiden osuus jää liian heikoksi. THL:n panos on kyllä mukana, mutta esimerkiksi yliopistojen tarjoama asiantuntemus on vajaakäytössä.
Miksi näin? On syytä ottaa esille muutama esimerkki muuttuneesta suhtautumisesta asiantuntijuuteen.
Toivottavasti kysymys ei ole samasta ilmiöstä kuin 2000-luvun lainvalmistelussa, jossa valmistelu on miehitetty pääosin sellaisilla toimijoilla, joiden tiedetään edustavan toimeksiantajan toivomaa, usein hallitusohjelmaan kirjattua, ratkaisulinjaa.
Tämä ilmiö on johtanut ideologisoituneeseen lainvalmisteluun, jossa tavoite on sivuuttanut rationaaliset vastaväitteet. Jos yksi esimerkki halutaan, olkoon se sote-uudistuksen valmistelu.
Toinen esimerkki parhaan asiantuntijuuden ja pätevyyden sivuuttamisesta liittyy korkeimpien virkamiesten kuten esimerkiksi kansliapäälliköiden nimittämiseen. Niissä on viime vuosina nostettu keskeiseksi valintaperusteeksi se, kuinka vahvasti hakija on sitoutunut toteuttamaan hallitusohjelmassa ilmenevää hallituksen tahtotilaa.
Tästä on saatu peruste jopa muodollisesti selvästi pätevämpien sivuuttamiseen.
Kolmas esimerkki 2010-luvulta on virkamiesten pätevyysvaatimusten alentaminen. Tohtorin tutkintoa ei enää vaadita edes kaikkien sellaisten organisaatioiden johtajilta, joiden toiminnassa tutkimuksella on olennainen merkitys.
Tällainen kehityssuunta ei ole hyvä valtiossa, jossa arvostetaan koulutusta ja kannustetaan nuoria opiskelemaan.
En suinkaan väitä edellä esitetyllä, että pandemian hoidossa olisi sivuutettu paras asiantuntijatieto. Kannan kuitenkin huolta siitä, jos päätöksenteon valmistelussa kelpaavat vain etukäteen ”varmoiksi” tiedetyt mielipiteet. Niin lainvalmistelun kuin operatiivisen päätöksenteonkin tasoa parantaisi se, jos tietopohja ja kuultava asiantuntijoiden kaarti laajenisi.
Viime kädessä kysymys on vallasta.
Päätöksentekijät käyttävät tai ovat käyttämättä asiantuntijoita sen mukaan, miten näiden neuvot ja suositukset vaikuttavat heidän tavoitteidensa toteutumiseen. Tämä on luonnollista. Nyt kuitenkin päätöksentekijöillä pitäisi olla rohkeutta kuulla myös sellaisia asiantuntijoita, joiden sanomaa voi olla vaikea ymmärtää tai jopa hyväksyä.
Näin on varsinkin kriisin oloissa, jolloin voidaan tarvita nopeita korjausliikkeitä aikaisempiin ratkaisuihin, myös sellaisiin, jotka ovat saaneet laajasti kiitosta.
Jukka Kekkonen on oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professori Helsingin yliopistossa.