Pää­toi­mit­ta­jien kan­na­not­to: Valtion ja Yleis­ra­dion nou­da­tet­ta­va tu­ki­sään­tö­jä

Maakuntalehtien päätoimittajat: "Suomalaiset ansaitsevat vapaan, kattavan ja moniäänisen sanomalehdistön myös tulevaisuudessa."

Suomi ja suomalaiset ovat vaalineet demokraattisia arvojaan. Niillä on pitkät perinteet. Kansalaiset saivat yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden jo ennen itsenäistymistä. Kansanvaltaa ajamaan oli perustettu lukuisia sanomalehtiä eri puolille maata, ensimmäiset maakuntien keskuksiin.

Suomalaiset voivat olla ylpeitä demokratiastaan. Sitä on koeteltu monta kertaa, mutta oikeusvaltion ja sananvapauden periaatteista on pidetty kiinni. Suomi on näiden periaatteiden kiistaton mallimaa.

Oikeusvaltion ylläpitäjänä ja sananvapauden takaajana on vapaa, riippumaton ja moniääninen media. Yksiäänisyydestä on ikäviä esimerkkejä, jopa Euroopasta. Yhtä mediaa suosimalla viedään muilta toimintaedellytyksiä. Yhtä lailla Euroopasta ja erityisesti muista Pohjoismaista on malleja, miten laajan mediakentän toimintaedellytykset on turvattu määrittelemällä kansallisen yleisradioyhtiön toiminnan rajat.

Suomessa valtiovalta ei ole tähän ryhtynyt, vaan on halunnut suosia yleisradioyhtiötä. Neljä vuotta sitten parlamentaarisen työryhmän esityksen pohjalta eduskunta linjasi, ettei Yleisradion puolen miljardin euron rahoitukseen ole syytä puuttua, eikä julkisen palvelun veroa ole syytä sitoa valtiontalouden kehyksiin. Ylen tehtäviin ei haluttu tarkemmin puuttua.

Nyt Euroopan komissio on puuttunut valtion ja Ylen väliseen toimintaan. Suomen on tarkennettava Ylen roolia julkisen palvelun mediatalona ja muutettava yhtiötä koskevaa sääntelyä EU:n valtiontukisäännösten mukaisiksi. EU:n mukaan tekstimuotoiset uutiset eivät kuulu julkisen palvelun tehtävään.

Liikenne- ja viestintäministeriön lakiesitykseen on annettu lausuntoaikaa elokuun loppuun saakka. Sen jälkeen esitys etenee eduskuntaan.

Ylen toiminnan linjaukseen ei saa jättää varaa tulkinnoille. EU:n linjauksen pitäisi olla yksiselitteinen: Yle ei saa julkaista tekstimuotoista verkkosisältöä ilman, että siihen liittyy liikkuvaa kuvaa tai ääntä. Jos Yle toimii toisin, valtion on perittävä rahoitusta takaisin.

Lakiesityksessä on poikkeuksia. Ymmärrettävästi julkiseen palveluun kuuluvat lain mukaan välitetyt viranomaistiedotukset, saamen- ja romaninkieliset sekä Suomen muilla maan vähemmistönä olevien kieliryhmien julkaistut tekstimuotoiset uutissisällöt, kuten myös kulttuuriin ja oppimiseen liittyvät tekstimuotoiset sisällöt.

Sen sijaan ei ole perusteltua, että lakiesitys pitää sisällään Suomen tietotoimiston STT:n välittämien uutisten julkaisemisen. Yksityisen kaupallisen toimijan sitominen osaksi lainsäädäntöä kuulostaa oudolta.

Samalla se antaisi kyseenalaisen kuvan eduskunnan tekemästä omistajaohjauksesta.

Neljän vuoden takaisessa linjauksessa Ylelle annettiin tehtäväksi pyrkiä yhteistyöhön muiden tiedotusvälineiden kanssa. Kaunista ajatusta on vaikea toteuttaa, kun muun median on saatava rahoitustaan lukijoilta.

Tähän saakka Ylellä on ollut jättimäisen rahoituksensa ansiosta mahdollisuus käyttää enemmän toimittajia kuin 30 suurimmalla sanomalehdellä yhteensä. Se on vaikeuttanut lehdistön toimintaa, ja sen on ollut vaikea erottautua verkkosisällöillään, saatikka käydä kilpailua palveluiden kehittämisestä.

On ymmärrettävää, että Yle-veron maksajina kansalaiset vaativat kattavaa vastinetta rahoilleen. Nykyisellä pakkoverolla suomalaisilla ei ole vaihtoehtoa. Pääkaupunkiseudulle keskittyvästä uutissisällöstä on kaikkien maksettava yhtä paljon.

Rajaamalla Ylen toimintaa julkisen palvelun säädösten mukaisiksi ja keventämällä Ylestä kaikille aiheutuvaa verotaakkaa, kansalaiset voisivat vapaasti valita, millaisia uutispalveluja he haluavat käyttää.

Tähänastiset kokemukset ovat osoittaneet, että mitä enemmän valtio on puuttunut rahoituksen ja tukien kautta median toimintaan, sen enemmän se on onnistunut vääristämään kilpailua.

Maakuntalehdet ovat parhaita oman alueensa uutisseuraajia. Laajentuneiden verkkosisältöjen myötä maakuntalehdet ovat aikaisempaa enemmän keskittyneet oman alueensa seurantaan.

Yhtä lailla ne ovat oman alueensa äänitorvia. Jokaisen paikallisen toimijan, niin julkisen kuin yksityisen, tai tavallisen kansalaisen soisi havahtuvan, miten oman kaupungin, kunnan tai maakunnan ääni kuuluisi valtakunnassa, jos omaa mediaa ei enää olisi.

Tai kuka sen jälkeen valvoisi paikallista päätöksentekoa, kuka toimisi vallan vahtikoirana, tai miten nämä päätöksentekijät voisivat esitellä ja perustella suunnitelmiaan ja tekojaan tai tuoda uusia asioita julkiseen keskusteluun.

Suomalaiset ansaitsevat vapaan, kattavan ja moniäänisen sanomalehdistön myös tulevaisuudessa.


Sanna Keskinen, Kaleva

Päivi Bisi, Kainuun Sanomat

Antti Kokkonen, Lapin Kansa

Tomi Lähdeniemi, Satakunnan Kansa

Markku Mantila, Ilkka-Pohjalainen

Tiina Ojutkangas, Keskipohjanmaa

Janne Rantanen, Länsi-Suomi

Mikko Soini, Hämeen Sanomat, Forssan Lehti

Kari Vainio, Turun Sanomat

Kirjoittajat ovat maakuntalehtien päätoimittajia.