Whistler Oulun Hiihtoseuran mies Lasse Paakkonen, Raahen poikia, punoittaa Whistlerin häikäisevässä auringossa ja puistelee päätään.
Olympiadebyytti miesten joukkuesprintissä ei mennyt ihan niin kuin piti - kaksi viimeistä kierrosta olivat liikaa. Paakkonen putosi komeasti kelkasta.
"Minimitavoite oli finaalipaikka, mutta eihän siihen voi olla tyytyväinen, kun oma suoritus oli näin ala-arvoinen. En vain pystynyt tarjoamaan sen kummempaa. Ehkä neljän vuoden päästä", hän sanoo.
"Niin, tavoitteeseen päästiin kirkkaasti", taistelupari Ville Nousiainen lisää vieressä.
Finaalipaikka irtosi aikavertailun perusteella, kahden sekunnin kymmenyksen turvin. Kaksikko oli kymmenes, finaalin viimeinen.
Kumpaakin naurattaa.
Eihän tässä oikein muutakaan enää voi. Hyvä, että edes mieshiihtäjillä riittää rentous ja huumori, sillä ilman niitä Suomen hiihto viimeistään on hukassa. Naisten joukossa kun alkaa jo pipo kiristää.
Suomen aikaa tiistain vastaisena yönä ratkenneen joukkuesprintin kultaa hiihtivät Norjan Öystein Pettersen ja Petter Northug. Hopean vei Saksa ja pronssin Venäjä.
Keskiviikon viestiin Suomen mieshiihtäjät lähtevät Nousiaisen sanoin rennolla asenteella, roikkumaan mukana niin hyvin kuin pystyvät.
Etua saattaa olla siitä, että siihen mennessä Whistlerin upea sää on vain muisto. Lunta pitäisi tupruttaa oikein kunnolla.
"Me olemme tottuneet hiihtämään varsinkin perinteistä paljon pahemmassa kelissä kuin keskieurooppalaiset", Nousiainen sanoo.
"Ja henki meillä on hyvä. Meidän kämpässämme ei ole puhuttu hiihdosta, vaan siitä, mistä miehet nyt yleensä puhuvat. Autoista ja tietokonepeleistä", hän höröttää.
