Päivähoidon nykyisten ohjausasiakirjojen mukaan vanhempien ja työntekijöiden suhteessa on kyse kasvatuskumppanuudesta, kirjoittaa psykologian tutkija Maarit Alasuutari.
Kuunnellaanko päiväkodissa vanhempien toiveita? Saavatko vanhemmat päiväkodin työntekijöiltä tietoa lapsensa kehityksestä?
Kerro mielipiteesi Alasuutarin kirjoituksesta alla olevassa kommenttilaatikossa. Kommenttiasi voidaan käyttää Kalevan Sunnuntai-liitteen Puheenvuoro-palstalla.
Maarit Alasuutari: Vanhemmat ulkopuolisia
Päivähoidon nykyisten ohjausasiakirjojen mukaan vanhempien ja työntekijöiden suhteessa on kyse kasvatuskumppanuudesta. Tällä tarkoitetaan osapuolten tasavertaista suhdetta, keskinäistä arvostusta ja luottamusta. Lisäksi korostetaan vanhempien oman lapsensa tuntemusta.
Lähtökohdiltaan kasvatuskumppanuus vaikuttaa hyvältä, etenkin kun sen toteutumisen tueksi on luotu uudenlainen vanhempien ja työntekijöiden yhteistyökäytäntö. Säännöllisin väliajoin vanhempi tai vanhemmat ja työntekijä tapaavat ja laativat lapselle varhaiskasvatussuunnitelman eli "vasun". Tavallisesti vasu tehdään käytössä olevaa lomaketta seuraten.
Vanhemman siis odotetaan osallistuvan ja vaikuttavan lapsensa päivähoitoon ja sen kasvatustyöhön tasavertaisena kumppanina. Tästä näkökulmasta ammattikasvattajien valitukset vanhempien vaativuudesta herättävätkin kysymyksiä. Eivätkö esimerkiksi liikekumppanit neuvotellessaan esitä toisilleen vaatimuksia ja odotuksia? Eikö niidenkin esiin tuominen kuulu kumppanuuteen?
Tutkimukseni mukaan kasvatuskumppanuus ei ole vanhempien puheeseen kuuluva termi. Päivähoidon kanssa tehtävässä yhteistyössä vanhemmille on tärkeää, että he saavat työntekijöiltä tietoa lapsensa toiminnasta ja kuulevat näiden näkemyksen lapsen pärjäämisestä päivähoidossa.
Lapsen varhaiskasvatussuunnitelmakeskustelu onkin vanhemmille varsin merkityksellinen. Vanhemmat myös odottavat, että heidän näkemyksiään lapsesta ja tämän kasvatuksesta kuunnellaan ja huomioidaan. Yhteistyön kokemus on usein kielteinen, jos näin ei käy.
Osa vanhemmista pohtii myös, mitä yhteistyöstä käytännössä seuraa. Mikä merkitys sillä on lapsen arjelle päivähoidossa? Tähän liittyy lisäksi kysymys siitä, millainen arvo annetaan vanhemman näkemyksille.
Työntekijöiden haastattelujen perusteella vanhempien pohdinta on aiheellinen. Kun lapsen vasu on laadittu, se näyttää usein jäävän mappiin odottamaan työntekijän ja vanhemman seuraavaa keskustelua. Muuten vasu otetaan esiin lähinnä silloin, jos lapsen toiminnassa ilmenee "jotain erityistä".
Nykyisellään lapsen vasu näyttääkin toimivan lasta ja perhettä koskevan tiedon hankinnan ja arvioinnin välineenä. Tämä käy ilmi tarkasteltaessa muun muassa kuntien vasulomakkeita. Vain harvoin lapsen vasu laaditaan niin, että se käsittelee johdonmukaisesti sitä, miten päivähoidossa toimitaan lapsen kanssa. Sen sijaan se suuntautuu perheeseen, samoin kuin vasukeskustelujen kasvatukselliset ohjeetkin usein.
Näin ollen lasten vasut eivät tarjoa päivähoidon työntekijöille välineitä kasvatustyöhön. Siksi on ymmärrettävää, että vasut jäävät mappeihin, vaikka työntekijät pitävät tärkeänä keskustelujaan vanhempien kanssa.
Tällä hetkellä näyttää siltä, että päivähoidon valtakunnallisen ohjeistuksen esittämästä kasvatuskumppanuudesta ollaan vielä kaukana. Vaikka kumppanuutta mainostetaan, sitä tarjoillaan hyvin rajatusti.
Osaksi tämä on ymmärrettävää, koska itse kumppanuus käsitteenä on ongelmallinen sen olettaman kansalaisen ja viranomaisen suhteen tasavertaisuuden vuoksi. Päivähoidon kentälläkään ei ole yhtenäistä käsitystä siitä, mitä vanhemman kasvatuskumppanuus käytännössä tarkoittaa ja mikä merkitys vasulla on kasvatustyössä.
Jotta päivähoidon toimintaa voidaan kehittää läpinäkyvään ja yhteistyötä tukevaan suuntaan, tulisi edellä mainittuja seikkoja pohtia niin hallinnossa, käytännön tasolla kuin yhteistyössä vanhempien kanssa. Olisi tärkeää luoda nykyistä konkreettisemmat linjat siitä, mihin vasuja päivähoidossa tarvitaan ja mihin niillä pyritään sekä miten niitä käytetään.
Puheenvuoro perustuu Alasuutarin kirjaan "Suunniteltu lapsuus" (Vastapaino, 2010).