Kirjoittaja on Kalevan yleisöarvioija, joka raportoi yleisön näkökulmasta Oulun juhlaviikkojen festivaalitapahtumista.
Elojazz alkoi kauniisti Uudella Seurahuoneella. Hämärä sisäpuoli, vaimea humina, silloin tällöin kuuluva lasien kilinä. Kuulostaa, kuin kaikki virittäisivät itseään konsertin tunnelmaan. Mutta ensin nuotit ilmestyvät telineille. Kirjoitettu ääni, vielä hiljaisena, odottaa meidän kanssa ennen kajahdusta.
Vihdoin lava täyttyy miellyttävistä solisteista. Hetken hiljaisuus, muusikoiden keskittyminen ja aloitus, peräkkäin puhuen: kitara - Valtteri Laurell Pöyhönen, rummut - Jaska Lukkarinen, trumpetti - Jukka Eskola, klarinetti - Antti Sarpila, saksofonit - Ville Vannemaa, Petri Puolitaival, Timo Lassy, pasuuna - Kasperi Sarikoski, basso - Ville Herrala.
''Siintää Sargassomeri''
Jean Rhysin kirjallisuuden innoittama musiikki kelluu soittimien aalloilla. Äänet punovat yhteen, yksi toisensa jälkeen, tukevat ja täydentävät toisiaan. Yhdestä äänestä tulee toinen ja seuraava, kuin elävä vesi Sargassomerellä. Näemme joskus sen värejä: sinisiä, valkoisiä ja vihreitä loisteita.
Muusikot hymyilevät lavalla ja kuulijat hymyilevät salissa. On todella miellyttävä hetki, leijumme musiikilla. Energinen klarinetti kertoo tarinoita, joissa kaikilla on hyvä olla. Seuraamme, kun saksofoni ottaa klarinetin ajatukset.
Kulttuurien välillä
Klarinetti aloittaa rauhallisesti, kun musiikin kertomus viittaa toisenlaiseen kulttuuriin sopeutumiseen. Taustalta tulevat voimakkaat ja rauhattomat äänet. Kuulostaa raivokkaalta. Välillä otetaan pieni hengähdystauko, jotta seuraavaksi voidaan taas pelata yhteisellä rytmillä kovaäänisesti. Mutta koko ajan jotain taputtaa, jylistää taustalla. Voimakas rummun sointi ja sitten lopussa kaikki soittimet seuraavat vain omaa rytmiä. Jokainen soittaa itselleen. Joskus näin kulttuurien välillä käy.
''Let them call it jazz''
Jos tämä on jazz, se keinuttaa meitä, kun ei olisi mitään rajoja. Kuin ei olisi mitään muuta kuin jazz. Katson taaksepäin hienovaraisesti. Jokainen kuuntelija on omassa maailmassa, unelmassa, ihastuneena. Jokaiselle sellainen jazz kuulostaa parhaimmalta, kun sieltä löytää sisäisen onnellisuuden.
''Ehkä musiikki puhuu''
Kun sanat puuttuvat, musiikki ei tuota pettymystä. Ja niin saksofoni (Timo Lassy) tulee esiin. Se aloittaa rennosti, mutta itsevarmuudella. Vaikka muut pian seuraavat häntä, on täysin selvää, että saksofoni on ensisijainen ja sen soolo on absoluuttinen.
''Perustuu tositapahtumiin''
Emootiot ovat aina täydellisiä. Ja kaikki soittimet vahvistavat sitä puhuen lopuksi taas yhdellä äänellä. Seuraamme musikaalista takaa-ajopeliä. Basso hiippailee taustalla ja tulee selväksi, että se on aina ollut siellä.
Ja vielä encore
Soikoon tällainen musiikki uudelleen ja uudelleen. Se on todella miellyttävä festivaalin alku.