Pukusuunnittelija Pasi Räbinän on tunnettava käsikirjoituksen rivien välitkin, jotta hahmot saavat juuri heille sopivat näyttämöpuvut. Räbinän persoonalliset puvut ovat saaneet myös kansainvälistä huomiota. Hänelle itselleen on nykyään tärkeintä se, miten esiintyjä solahtaa osaksi pukua.
Pukusuunnittelija Pasi Räbinän nauru on vahva, eikä hän sitä säätele. Mies nauraa kuuluvasti ja usein kiirehtiessään veden päälle rakennetun Oulun teatterin käytävillä.
Nauru seuraa ompelimoon, joka pursuaa paljettiasuja, kiiltävästä lameesta ja vaahtomuovista muotoiltuja hameita ja mekkoja. Näyttämöpukuja, jotka luovat katsojille taianomaisen illuusion arjen ja teatterin välille.
– Näinkö minä sitten tulisin sinua opastamaan? Ai että se oli aika kamalaa, kun opettaja tuli aikoinaan seuraamaan selän taakse, Räbinä puhuu nopealla nuotilla.
Ompelukoneen ääressä olevaa teatteriompelijaa Tanja Lappalaista naurattaa. Hän tietää, ettei pukusuunnittelija turhia ohjeista.
– Puvuston ammattilaisille voi tuoda mitä tahansa materiaaleja, ja he tekevät niistä ihmeitä, Räbinä kehuu.
Verkkareille ei, piti olla vihreät vakosamettihaalarit
Ennen kouluvuosia Pasi Räbinä halusi vakosamettiset haalarit. Hän sai haalarinsa, kun samassa kerrostalossa asuva naapuri suostui ne ompelemaan.
Vihreiden haalareiden alle piti pukea Marimekon vihreä pallopaita. Elettiin 1970-lukua, jolloin useat naapuruston muksut käyttivät samankaltaisia vaatteita.
– Minulla ei käynyt mielessäkään, että olisin voinut pukeutua Kuopion Palloseuran verkkareihin, kuten kaksi veljeäni. Minulle on pienestä pitäen ollut tärkeää, mitä minulla on ollut ylläni.
Vaatteet olivat Räbinälle jo silloin jonkinlainen itseilmaisun muoto. Sitä paloa hän seurasi Lahden muotoiluinstituuttiin, jossa hän aloitti pukusuunnittelijan opinnot.
Taideopiskelija pukeutui näyttävästi ja isosti
1980-luvun puolivälin jälkeen muoti oli päällekäyvää ja vahvaa. Vaatteissa olkatoppauksia oli kolmessa kerroksessa, ja värit olivat usein neonkeltaista ja -punaista.
Nuori taideopiskelija tykkäsi liikkua vaatteissa, joissa oli näköä ja kokoa.
Opiskeluiden edetessä Räbinä alkoi etsiä vaatteista syvempää ulottuvuutta. Trendit ja teollinen vaatesuunnittelu jäivät taka-alalle, ja kiinnostus alkoi kohdistua enemmän ihmiseen vaatteiden sisällä: siihen, millä tavalla vaatteet heijastavat ihmisen luonnetta.
– Vaatteiden ei tarvitse olla välttämättä osoittelevia, mutta silti ne heijastavat aina jollakin tavalla identiteettiämme.
– Koulussa aloin kiinnostua näyttämötaiteesta, ja siitä taidemuodosta syntyikin yllättäen kanava, jonka kautta pystyin suunnittelemaan vaatteita ihan eri näkökulmasta. Tämä on ollut minulle iso oivallus, Räbinä sanoo.
Pukusuunnittelijoita alkoi tulla teattereihin 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa, mutta vielä silloinkin suomalaiskaupunkien teattereissa näyttelijät saattoivat hankkia itse arki- ja juhlapuvuston sekä historiallisia esiintymisvaatteita.
Nyttemmin ammattikunta on vakiinnuttanut paikkansa ja opiskelumahdollisuudet ovat aiempaa laajemmat.
Räbinä itse kuuluu siihen sukupolveen, jonka ei enää 1980-luvulla tarvinnut taistella oman ammattiryhmänsä puolesta. Sen tien olivat raivanneet 1970-luvulla opintonsa aloittaneet pukusuunnittelijat.
– Vielä Lahden-vuosinani olin koulussa ainoa mies, joka opiskeli pukusuunnittelua. Nykyisin tilanne on kuitenkin aivan toinen. Esimerkiksi Aalto-yliopiston muotisuunnittelun opiskelijoista monet ovat miehiä.
Räbinä valmistui taiteiden maisteriksi Aalto-yliopiston lavastustaiteen osastolta vuonna 2003.
Pitkä ura mahdollistanut erilaiset kokeilut
Lahden muotoiluinstituutista valmistumisen jälkeen Räbinä työskenteli Kuopion kaupunginteatterin pukusuunnittelijan assistenttina.
Assistentin vuodet olivat käytännön teatterikoulu alasta, jonne hän juurtui ja josta löysi oman ammatillisen identiteettinsä.
Räbinän pitkä työura Oulun teatterissa on antanut hänelle mahdollisuuden syventää ammattitaitoaan.
– Kun tunnen näyttelijät, osaan ottaa heidän kehonsa ja persoonansa paremmin huomioon jo suunnitteluvaiheessa. Pitkä työura on tuonut puvuston kanssa työskentelyyn yhteishenkeä ja materiaalien kokeiluille otollisen hautomon.
Räbinä on nyt suunnitellut näyttämöpukuja yli kolme vuosikymmentä.
Vuodet ovat opettaneet kuuntelemaan yhä enemmän esiintyjää eli häntä, joka lopulta saa puvun elämään ja loistamaan. Aiemmin Räbinä oli ehdottomampi. Puvun suunnittelu ja ideat menivät käytännöllisyyden edelle. Vähitellen oli annettava hieman periksi: se, mikä toimi luonnoksessa, ei välttämättä toiminut näyttelijän yllä.
– Minulle on tullut entistä tärkeämmäksi se, miten puku on valmistettu ja millainen tekninen rakenne siinä on. Rakenne on tärkeä, jotta näyttelijällä on mahdollisuus solahtaa osaksi pukua. Vaate on rakennettava niin, että näyttelijä voi kantaa sen hyvin.
Käsikirjoituksesta tunnettava rivien välitkin
Pukusuunnittelijan työ koostuu kolmesta vaiheesta: taustatyöstä, pukujen suunnittelusta ja toteutuksesta. Esityksen puvustuksen kannalta olennaisin vaihe on tehdä taustatyöt perusteellisesti.
Räbinälle tämä tarkoittaa perehtymistä työn alla olevaan käsikirjoitukseen, sen rivien väleihin ja henkilöhahmoihin. Käsikirjoitus on tunnettava niin hyvin, että henkilöt alkavat elää. Vasta sen jälkeen voidaan kertoa millaisia luonteenpiirteitä heillä on. Tämän jälkeen puvut suunnitellaan ilmentämään hahmojen karaktääriä.
Puvut ovat tärkeä osa esityksen tarinankerrontaa ja henkilöohjausta.
Taustatyövaiheessa Räbinä täyttää visuaalista kansiotaan ideakuvilla, luonnosmaisilla piirustuksilla eli purskahduksilla ja muistiinpanoilla.
– Visuaalisen kansion kanssa on helppo keskustella työryhmän kanssa. Se antaa pohjaa sille, mitä kohti mennään. Ja mitä enemmän suunnittelijalla on materiaalia, sitä parempi.
Kun varsinainen suunnittelu ja pukuluonnokset ovat valmiita, mukaan tulevat puvustonhoitaja sekä pukujen toteuttajat. Yksistään kankaiden valinta pitää tehdä vähintään vuosi ennen ensi-iltaa. Tämän jälkeen esityksen puvut kaavoitetaan, leikataan, sovitetaan ja ommellaan.
Hulluttelevat oopperapuvut
Nyt työn alla on Ludvig van Beethovenin Fidelio-ooppera. 1800-luvun teos on edelleen polttavan ajankohtainen. Se kertoo sananvapaudesta, rakkaudesta ja oikeudenmukaisuudesta. Teemoista, jotka olivat pinnalla 1800-luvulla ja ovat taas nyt 2010-luvulla.
Nämä teemat Räbinä on halunnut tuoda esille tähän päivään karnevalistisella tavalla. Värikylläistä hulluttelua on riittänyt kuoron loppukohtauksen viiteenkymmeneen erilaiseen pukuun, jotka on tehty yksistään oopperassa esiintyvälle kuorolle. Siihen päälle tulevat vielä solistien puvut sekä mieskuorolle tehdyt puvut.
Ulkopuolisen korvissa pukumäärä kuulostaa suurelta, mutta eipä hätäillä. Yksi esitys imee toistasataa pukua, jotka vaihtuvat reilun parin tunnin esityksen aikana.
– Tässä oopperassa olen saanut hullutella oikein kunnolla, pukusuunnittelija sanoo ja helähtää nauramaan.
Intohimo luomiseen synnytti kirjan
Pasi Räbinän viime huhtikuussa julkaistu kirja Kauneuden paino (Aalto ARTS Books, 2019) palkittiin hiljattain kansainvälisellä Award of Excellence -palkinnolla ICMA-kilpailussa (International Creative Media Award) Lontoossa.
Kauneuden paino -teoksen tekeminen antoi Räbinälle mahdollisuuden tutkia ja esitellä työtapoja, tekniikoita ja materiaaleja, joilla nykyaikaiset näyttämöpuvut syntyvät.
Kirjassa Räbinä kertoo materiaalinkäsittelytekniikoista, joiden avulla kangas muokataan kiinnostavaksi ja uniikkimateriaaliksi.
– Aloin miettiä tätä kirjaa aktiivisesti viisi vuotta sitten. En halunnut kirjaa, jossa olisi vain minun omia töitäni, vaan halusin mukaan muita kirjoittajia.
Kirjaan ovat kirjoittaneet muun muassa professori Sofia Pantouvaki, pukututkija Joanna Weckman ja tekstiilitaiteilija Maija Pellonpää-Forss. Lisäksi äänen saa Oulun teatterissa työskentelevä Heta Haanperä. Jokainen heistä tuo oman näkökulmansa pukusuunnittelun ulottuvuuksiin.
– Weckman valottaa 1800-luvun lopusta tähän päivään sitä, miten lavastajat ja pukusuunnittelijat ovat muokanneet kankaita tehden niistä erilaisia illuusioita. Maija Pellonpää-Forss avaa erilaisia kankaanpainannan ja värjäyksen tekniikoita. Heta Haanperän kirjoitus kertoo siitä, millaista pukusuunnittelijan ja ohjaajan yhteistyö on. Pantouvakin artikkeli suuntautuu tulevaisuuden materiaaleihin.
Räbinä kertoo, että kirjaprojekti on ollut hyvää vastapainoa varsinaiselle leipätyölle.
– Olen tehnyt niin kauan tätä työtä, että haluan tehdä asioita välillä myös omista lähtökohdistani. Minulla on edelleen intohimo luomiseen ja itseni toteuttamiseen.
Pasi Räbinä
Syntynyt Kuopiossa vuonna 1965.
Valmistunut Lahden muotoiluinstituutista 1987 ja Aalto-yliopistosta 2003.
Työskennellyt Oulun teatterin pukusuunnittelijana vuodesta 1991.
Tehnyt uransa aikana pukusuunnitelmia yli sataan tuotantoon, joiden joukossa on mm. näytelmiä, musikaaleja, oopperoita ja nykytanssiteoksia.
Useita yksityis- ja yhteisnäyttelyitä Suomessa ja ulkomailla.
Osallistunut useiden teatteritaidetta ja teatteripukuja käsittelevien julkaisujen tekemiseen.
Opettanut teatteripukujen suunnitteluun ja tekniikoihin liittyviä asioita eri oppilaitoksissa.
Skenografian Illusion-palkinto vuonna 2019.