Uudenvuoden ensimmäisenä päivänä muistui mieleeni Oulun ensimmäinen pommitus 70 vuotta sitten 1.1.1940. Oli kirkas talvinen aamu. Perheemme oli juuri valmistautumassa aamiaiselle kun alkoi kuulua räjähdyksiä ja lentokoneen surinaa ja lumet valuivat pihassamme olevan "Pikku-Kiilan" katolta. Asuimme silloin As.Oy. Kiilan toisessa kerroksessa Nuottasaarenkadulla. Isä sanoi: "Nyt on vihollinen ilmassa, lapset suojaan". Niin sieppasin nuorimman veljeni 2-vuotiaan Veijon kainaloon ja lähdin juoksemaan sirpalesuojaan, joka sijaitsi talon toisessa päässä alakerrassa pesutuvassa (alaköökissä). Näin taivaalla pommikonelaivueen ja pommin, joka sitten räjähti Kiilan portilla. Olin juuri laskeutumassa suojaan ja päällemme tippui ikkunan raamit ja lasinsirpaleita. Niin pääsimme suojaan, ainoastaan verinaarmu tuli käsivarteeni eikä muuta. Suuri rooppi tuli portille ja raskas betonipylväs lensi portilta ties minne. Onni oli mukana, ettei pommi osunut taloon, jossa asui 8 perhettä. Muita ihmisiä ei suojassa ollut, vasta myöhemmin heitä alkoi tulla ja äitini oli kaivannut meitä. Niin jouduimme evakkoon kotoamme, koska kaikki ikkunat särkyivät. Asuimme pari viikkoa tutun poliisiperheen luona, koska isämme oli myös poliisi. Toisen kerran menimme evakkoon seuraavan pommituksen jälkeen. silloin isämme vei meidät poliisilaitoksen hevosella Oulunsaloon jään poikki Vilppulan rintamamieskotiin. Tämä oli vanhemmilleni tuttu paikka. Siellä oli kuitenkin turvallisempaa kuin kaupungissa, jota pommitettiin useampaan kertaan. Siellä syntyi myös perheemme nuorin lapsi, Ritva Sisko. Kotiin palasimme maaliskuun 13. päivän jälkeen. Aamiaisesta vielä sen verran. Äitini oli keittänyt jälkiruuaksi marjakiisseliä, joka oli eteisen pöydällä jäähtymässä. Ilmanpaine vei kiisselin, jättäen kulhon puhtaana pöydälle. Totesimme jälkeen päin, että "Molotoffi kävi syömässä kiisselimme."
Lukijalta