Oululainen tulitaideryhmä Tulikukka on hämmästyttänyt palavine keppeineen, kettinkien päässä heiluvine tulipalloineen, ilmiliekeissä roihuavine hulavanteineen ja soihtuna säkenöivine viuhkoineen jo yhdeksän vuoden ajan erilaisissa tilaisuuksissa ympäri Suomea.
Tulen kanssa tanssivia naisia tekisi mieli kutsua hurjapäiksi, mutta Katri Kangas, Rebecca Pitkänen ja Tiina Huovinen pudistelevat päitään.
– Tätä hommaa ei tehdä hurjapäisyydellä, vaan nöyryydellä ja pitkäjänteisyydellä, kolmikko toteaa.
He kertovat kasvaneensa tulitaiteilijoiksi pienin ja varovaisin askelin.
– 90 prosenttia harjoittelemisesta tapahtuu ilman tulta. Koreografiat kuivaharjoitellaan niin varmoiksi, että ne jäävät lihasmuistiin. Vasta sitten sytytetään tuli, Välivainion Tukikohdalla treenaavat naiset kertovat.
Varman päälle pelaamisesta kertoo sekin, että palovammoja naisilta ei löydy.
– Ihokarvat, ripset, kulmakarvat ja hiukset toki ottavat aina silloin tällöin osumaa, Kangas sanoo.
”Onko se oikeaa tulta?”
Vasta kun koreografia osataan vaikka unissaan, tulitaiteilijan välineissä olevat kangastyynyt kastetaan lamppuöljyyn ja ne roihautetaan liekkeihin. Silloin keskittyminen virittyy äärimmilleen.
– Se on sellainen kupla, jossa minä kunnioitan tulta ja tuli kunnioittaa minua, Huovinen kuvailee.
Tulikukka esiintyy pääasiassa ulkona, mutta aina silloin tällöin keikkoja on sisälläkin.
– Sisäesitykset vaativat erityisen huolellisen valmistautumisen. Lavalla ei saa luonnollisestikaan olla syttyviä materiaaleja ja palohälytysjärjestelmä on kytkettävä pois päältä. Käytämme sisätiloissa myös toisenlaista sytytysnestettä.
Tulikukalla on ohjelmistossaan myös sisätiloihin sopiva led-esitys.
– Lähtökohtaisesti ihmiset kuitenkin haluavat nähdä oikeaa tulta tilatessaan tulitaideryhmän esiintymään, Huovinen huomauttaa.
Naiset kertovat yleisön olevan tulishown jälkeen lähes poikkeuksetta haltiossaan.
– Kuulemme jatkuvasti sellaisia kommentteja, että ”miten te uskallatte?” ja ”onko se tosiaan ihan oikeaa tulta?”. Lapsilta kuulee monesti, että ”eihän tulella saa leikkiä”. Silloin vastaamme, että vain ammattimaiset tulitaiteilijat saavat.
Kuin toinen perhe
Katri Kangas, Rebecca Pitkänen ja Tiina Huovinen kuvailevat tulitaiteen olevan heille paljon enemmän kuin harrastus. Se on intohimo, ja ryhmä on kuin toinen perhe.
– Lavalle voi nousta ainoastaan sellaisten ihmisten kanssa, jonka tuntee, jonka kanssa kemiat kohtaa ja johon voi luottaa.
Tästä syystä uusia jäseniä yhdistykseen otetaan harvakseltaan ja valikoidusti.
– Treeneihin saa toki tulla tutustumaan ja osallistumaan, mutta jäseneksi ja lavalle asti pääseminen on pitkä prosessi.
Tulikukka on vuosien saatossa levittäytynyt Oulun lisäksi myös Tampereelle ja Helsinkiin. Kaikkiaan tulikukkalaisia on kaksitoista.
– Kokoonnumme aina silloin tällöin treenaamaan yhdessä ja jakamaan osaamistamme. Tulitaide on Suomessa vielä lapsen kengissä eikä ulkopuolista koulutusta ole tarjolla. Olemme täysin itseoppineita.
Naisten pitävät suurimpana esikuvanaan unkarilaista Linda Farkasta.
– Hän oli todella inspiroiva nainen, kehitteli jatkuvasti uutta ja lopulta menetti henkensä intohimolleen, Pitkänen sanoo.
Naiset tunnistavat itsessäänkin ”nälkä kasvaa syödessä” -ilmiön.
– Koreografiamme ovat vuosi vuodelta vaativampia. Uhkarohkea ei kuitenkaan pidä olla.