Ou­lu­lai­nen pai­niak­tii­vi: Paini on pe­rin­tei­nen suo­ma­lai­nen laji, esi­ku­via kai­va­taan ki­peäs­ti

Opettajana työuransa tehnyt Vesa Ojala on huolissaan siitä, kuinka vähän lapset liikkuvat.

Kuva: Teija Soini

Ei tarvitse olla menestynyt urheilija pärjätäkseen järjestötehtävissä.

Vesa Ojala ei itse ole paininut koskaan, mutta painimiehenä hänet koko Suomessa tunnetaan.

– Suvussa on kyllä ollut painijoita sekä isän että äidin puolella.

Ja paini tarttui jälkikasvuunkin sen verran, että Tuomas Ojala voitti nuorten maailmanmestaruuden 1994.

– Tuomaksen luokkakaverit kävivät painiharjoituksissa ja houkuttelivat Tuomaksen mukaan. Sille tielle jäi. Minusta ei ollut tuomariksi eikä valmentajaksi, joten sain olla kokouksissa, Vesa Ojala naurahtaa.

Haukiputaan Heiton aktiivi on päässyt vaikuttamaan seuransa lisäksi myös TUL:n piirissä ja Suomen painiliiton hallituksessa.

Entistä opettajaa huolestuttaa lasten vähäinen liikkuminen.

– Sinä aikana, mitä olin opettajana, liikuntatuntien määrä ei paljon muuttunut, ehkä vähän lisääntyi. Koulua ei voi syyllistää siitä, että lapset eivät liiku tarpeeksi: kyllä lapsen liikuttamisen pitää lähteä kotoa.

Perustyö tehdään seuroissa

Suomen paini on alamaissa, sitä ei kieltäne kukaan.

– Laji on pieni, mutta perinteinen suomalainen laji. Monessa muussakin lajissa on sama tilanne: juniori-ikäisiä poikia on kyllä niin paljon kuin molskille mahtuu, mutta kun pitäisi ruveta tosissaan harjoittelemaan seniorisarjoissa, väki vähenee opiskelemaan ja kuka minnekin, Ojala sanoo.

– Paini ei myöskään ole laji, joka tuo rahaa.

Haukiputaan Heitto ja Oulun Pyrintö tekevät hänen mukaansa molemmat hyvää työtä.

– Perustyö tehdään seuroissa. Sinne voimavarat pitäisi suunnata ja huolehtia seurojen hyvinvoinnista. Silloin on harrastajapohjaakin.

Tällä hetkellä nuorisolla ei ole kotimaista idolia, mestaria, jota voisi matkia.

– Marko Yli-Hannuksela (kaksinkertainen olympiamitalisti ja maailmanmestari) oli sitä 2000-luvun taitteessa, mutta nyt menestysrintamalla on ollut hiljaisempaa.

Vesa Ojala kertoo tavanneensa parturissa Eero Tapion (Haukiputaan Heiton maailmanmestari vuodelta 1967 ja Euroopan mestari 1969).

– Painiinhan se juttu kääntyi. Eeron mestaruudesta tuli keväällä kuluneeksi 50 vuotta. Juuri tällaisia esikuvia tarvittaisiin yhä.

Valmentajat vaihtuivat nopeasti

Vesa Ojala istui Painiliiton hallituksessa yksitoista vuotta.

– Vähän kummastutti, kun valmentajat vaihtuivat kovin tiheään parin vuoden välein. Olisiko mahdollista, että Suomen menestysodotukset olivat kohtuuttomia? Kun mestareita ei hetkessä tullutkaan, päätettiin vaihtaa valmentaja, Ojala miettii.

– Siinä se pääsyy saattoi olla.

Viime kesänä Latvian pääkaupungin Riian isännöimissä kansainvälisiä työläisurheilun olympialaisissa Ojala jutteli Iranin liiton miesten kanssa.

– Selvisi, että Iranin painiliiton palveluksessa on sata valmentajaa. Meillä taitaa olla kaksi.

TUL:n ja SVUL:n välistä vääntöä Ojala muistaa vain järjestöuransa alkutaipaleelta.

– Kun menin Painiliittoon 2004, ei rajoja ollut enää. Joku kysyikin, että eikö minua vaivaa olla TUL:n edustaja, kun ei ole työväenliikkeen taustaa. Vastasin, ettei se minua haittaa, mutta joitain muita tuntuu haittaavan.

Haukiputaan Heitto keräsi aikoinaan alueen lahjakkuudet.

– Toki päinvastaistakin liikettä Pyrinnön suuntaan on ollut.

Mieleen on jäänyt monta tarinaa poikapaineista vuosien takaa, tässä yksi:

– En muista vuotta enkä paikkakuntaa, mutta taisi olla Kalevi Pahkala, joka murjaisi molskilla pahassa sillassa olevalle kaverille: ”Hymyile, paini on iloinen asia!”