41 päivää ja 4 877 kilometriä.
Oululainen Henna Palosaari avaa oven vanhempiensa kotona Haukiputaan Kellossa hymyssä suin. Hän on juuri edellisenä iltana saavuttanut tavoitteensa kiertää koko Suomi polkupyörällä.
Nyt mieli on iloinen, vaikka viimeisistä päivistä tulikin ruokamyrkytyksen myötä tuskien taival.
– En tiedä, mistä se tuli. Kilpisjärvellä heräsin aamuyöstä siihen, että oli paha olo. Olin suunnitellut, että siitä alkaa loppukiri, mutta jouduinkin lepäämään.
Sen jälkeen Palosaarelle ei uponnut yhtenäkään päivänä aamupala.
– Poljin aina 40 kilometriä ja vasta sitten pystyin syömään. Silloin mietin, että kaikkea sitä ihminen tekee.
Viimeisen kolmen päivän aikana Palosaari polki olotilastaan huolimatta 560 kilometriä. Tavoitteena oli saapua takaisin Kelloon niin, että hän ehtisi sisarensa hääpuvun sovitukseen Helsinkiin, eikä vanha kilpaurheilija voinut tavoitteestaan tinkiä.
Kotona vaaka näytti neljä kiloa vähemmän kuin lähtiessä. Palosaarelle oli positiivinen yllätys, ettei matka ollut verottanut enempää kiloja.
– Kroppa on kuitenkin muuttunut. Peilistä huomaa, että jalat ovat erinäköiset kuin ennen. Nyt on ihan pyöräilijän lihakset, hän nauraa.
Keltanokkana matkaan
Voisi kuvitella, että ihminen, joka lähtee kiertämään pyörällä Suomea, on kokenut pyöräilijä. Näin ei kuitenkaan Palosaaren kohdalla ollut. Hän osti gravel-pyöränsä vain muutama viikko ennen lähtöä ja polki vimmatusti kotikulmilla kilometrejä, jotta sai vietyä pyörän ensihuoltoon ennen reissua.
Itse asiassa Palosaari oli polkenut yli sata kilometriä yhden päivän aikana vain kerran aiemmin.
Vahva urheilutausta entisenä seitsenottelijana näkyi kuitenkin siinä, että matkan aikana hän ei saanut juuri minkäänlaisia vammoja. Myös palauttavat pulahdukset kylmään veteen aina ajopäivän jälkeen lievittivät rasitusta.
– Yllätyinkin siitä, että kropan kanssa ei ollut oikeastaan minkäänlaisia ongelmia. Ekan viikon jälkeen niskat olivat ihan jumissa. Sitten opin mukavamman ajoasennon, ja kipu helpotti.
Kauniita paikkoja kertyi matkan varrelle paljon. Kilpisjärvi, koko Tenojoen varsi, Saariselkä–Inari-väli, Turun saaristo, Uusikaarlepyy, Punkaharju, Koli, Palosaari luettelee.
Hän pyöräili viime keväänä yhden Tour de Francen ikonisimmista ja rajuimmista nousuista – Mont Ventoux’n – joka on noin 21 kilometrin mittainen ja sen jyrkkyys vaihtelee koko matkan 3–11 prosentin välillä.
– Vähän loivemmalla kohdalla pystyi istumaan ja polkemaan ykkösellä. 2,5 tuntia mentiin 175:n keskisykkeellä. Kolin-nousu oli melkein vastaavanlainen, mutta onneksi vähän lyhyempi, Palosaari nauraa.
Pakkaaminen onnistui jälkikäteen ajateltuna melko nappiin. Läppäristään hän joutui luopumaan Helsingissä, sillä se ei pitänyt Suomen kosteudesta. Myös hiusdonitsi jäi turhakkeena matkanvarrelle.
– Ketjutyökaluja en onneksi joutunut käyttämään, mutta ne oli silti pakko olla mukana.
Renkaat puhkesivat matkan aikana monta kertaa, ja pieni takaisku sattui myös, kun kännykkä putosi ja näyttö hajosi.
Kaikista vaikeuksista huolimatta hymy oli herkässä, kun Palosaaren isä tuli tytärtään polkupyörällä Iihin vastaan. Myös äiti ja isovanhemmat polkivat yhdessä viimeiset metrit.
– Tuntui ihanalta ottaa pyöräilyshortsit pois. Äiti oli tehnyt raparperipiirakkaakin.
Liikkuva tukikohta?
Viimeiset kaksi vuotta touhukas Kuivasjärven Auran kasvatti on viilettänyt maailmalla milloin missäkin, eikä hänellä ole ollut varsinaisesti omaa kotia. Työt aktiivimatkoja järjestävässä Backroads-yrityksessä ovat vieneet häntä eri paikkoihin niin tiuhaan, että pisimmillään hän on viihtynyt paikoillaan kolme kuukautta.
Koronan myötä töihin tuli kuitenkin taukoa, mikä mahdollisti pyörämatkan tekemisen. Yli kuukauden mittainen rupeama oli samalla Palosaaren oma pieni kenttätutkimus siitä, millä alueilla pyörämatkailu voisi Suomessa toimia.
– Olen ehkä aiemmin ajatellut, että Suomessa ei ole sitä eikä tätä. Matkan aikana opin arvostamaan enemmän. Matkailumielessäkin meidän pitäisi rohkeammin tuoda esiin kaikkea, mitä meiltä löytyy eikä nöyristellä.
Palosaari on perinteisesti talvisin hommannut asunnon Innsbruckista, mutta koronan vuoksi se jäänee tänä vuonna välistä. Ihan paikoillaan hän ei silti ajatellut olla. Tuleva talvi vierähtänee Suomen ja Norjan väliä sahatessa.
– Olen alkanut miettiä pakun ostoa, jos sellaisesta saisi liikkuvan tukikohdan, Palosaari hymyilee.