Kirjoittaja on kiiminkiläinen filosofian tohtori ja pastori.
Kristillinen kirkko voidaan ymmärtää maailmanlaajana yhteisönä, jonka jäseneksi tullaan kasteessa.
Sanana kirkko merkitsee Herralle kuuluvaa. Kirkon itseymmärrykseen kuuluu sen toiminta maailmassa Jumalan ylläpitämänä ja Pyhän Hengen kokoamana yhteisönä. Sen tehtävänä on julistaa Jumalan sanaa, jakaa sakramentteja ja toimia kristillisen sanoman levittämiseksi ja lähimmäisenrakkauden toteuttamiseksi.
Kirkolla on oppia ja uskonelämää koskevissa asioissa itsemääräämisoikeus. Kirkko on toisaalta ajassa ja paikassa, mutta sen toiminta tähtää lopulta aikaan ajan jälkeen. Kirkko edustaa maailmassa iankaikkisuutta, niitä elämän ja kuoleman kysymyksiä, joita mikään muu instituutio ei yhtä selkeästi edusta.
Kirkko on edellä sanotusta huolimatta myös ajallisiin ja paikallisiin lakeihin sidottu hierarkkinen instituutio, julkisoikeudellinen toimija ja työyhteisö. Sitä sitoo myös kirkkolainsäädäntö, jonka tehtävä on taata kirkon perustehtävän toteutuminen.
Kirkkolainsäädäntö on aina yhteydessä valtion oikeusjärjestykseen. Tätä vasten on hämmentävää, että kirkossa yhä käydään keskustelua omantunnonvapaudesta perustehtävän suorittamisen yhteydessä.
Perustehtävällä tarkoitan kirkollisia toimituksia sekä rukousta sitä pyytävien ihmisten puolesta - lähimmäisenrakkauden toteuttamista kaikissa kohtaamisissa.
On tärkeää pystyä keskustelemaan siitä, miksi kirkossa jatkuvasti ajaudutaan tilanteisiin, joissa arka omatunto menee lähimmäisenrakkauden, inhimillisyyden ja yhteisesti sovitun ohi.
Arkisina esimerkkeinä näistä tilanteista ovat muun muassa ne, joissa pappi kieltäytyy kastamasta avoparin lasta tai vihkimästä avioliittoon henkilöitä, joilla on takanaan avioero. Näissä tapauksissa kyseessä on virkavelvollisuuden rikkominen. Silti joissain seurakunnissa suostutaan järjestelyihin, jotka takaavat joillekin mahdollisuuden valita töitään.
Oma kysymyksensä on kirkkoon kuulumattoman vainajan hautaan siunaaminen. Jos henkilö eläessään on toivonut siunaamista, voiko pappi todella automaattisesti kieltäytyä siitä? Piispainkokouksen ohjeistuksen mukaan ei.
Omantunnon vapauden kysymystä on tarkasteltava myös vallan näkökulmasta. Instituutiot käyttävät erilaisia vallan toteuttamistapoja.
Yksi on niin sanottu pastoraalinen valta, jota kristillinen kirkko on kautta historiansa käyttänyt. Pastoraaliseen valtaan kuuluu niin yhteisön kuin yksilönkin kontrollointi ja koko elämän ohjaaminen, myös omantunnon kautta. Vaientaminen ja vaikeneminen ovat osa valtahierarkioita.
Kun vallankäytön kohteeksi joutuu yksittäinen seurakuntalainen ja hänen perheensä, on tilanne surullinen. Omantunnon arka työntekijä säilyttää yksittäisen tuntonsa puhtauden, mutta vallankäytön kohteeksi joutuneet kärsivät hiljaisuudessa. Jälkiä korjaavat usein virkavelvollisuuksien noudattamiseen sitoutuneet työtoverit.
Kirkolliskokouksen tuore ratkaisu rukoilusta samaa sukupuolta olevien parisuhteen puolesta on linjassa sen suhteen, mitä toimitusten teologia edellyttää: kyseessä ei ole virkavelvollisuus.
Näin ollen siihen ei voida velvoittaa ketään. Jos kirkolliskokous olisi päättänyt laatia ohjeen kirkollisesta toimituksesta, olisi tilanne toinen ja pappien virkavelvollisuuteen kuuluisi toimittaa siunaushetki sitä pyydettäessä.
Omantunnon kysymykset ovat vaikeita. Tarvitaan aikaa ja avointa keskustelua yhteisen hyvän löytymiseksi. On turhauttavaa, että kirkon ja papiston perustehtävästä, lähimmäisen puolesta rukoilemisesta, on mahdollisuus kieltäytyä omantunnon syihin vedoten.
On olemassa vaara, että homokeskustelu saa samat mittasuhteet omantunnon vapauden suhteen kuin mitä naispappeus sai. Historia osoittaa, etteivät erityisjärjestelyt kantaneet kauas ja että niiden vaikutus ylimenokauden järjestelynäkin ontui.
Naispappeuskysymyksen kohdalla raskainta taakkaa on kannettu Oulun hiippakunnassa, joka vuosikymmenien aikana sai muodostua erityisjärjestelyjen valtakunnaksi. Naispuolisten pappien kanssa yhteistyöhön kykenemättömiä pappeja on keskuudessamme yhä, tosin osa heistä toimii seurakunnissa joissa omantunto ei tule koetelluksi naispapittomuuden vuoksi.
Oikeusteologian dosentti Hannu Juntunen painottaa papin asemaa oikeusvaltion viranomaisena. Viranomaisten on noudatettava lakia ja hoidettava virkaan kuuluvat epämieluisatkin tehtävät. Oikeusjärjestyksen perusteiden kannalta olisi ongelmallista, jos lakien noudattaminen jäisi ratkaistavaksi yksilöllisten näkemysten mukaan. On epäjohdonmukaista väittää sitoutuvansa kirkon uskoon, mutta kieltäytyä noudattamasta sen järjestystä.
Juntunen tuo myös tärkeän tulkinnan: omatunto on aina myös yhteisöllinen ilmiö. Kirkolla on yhteinen uskon taju, vakaumus ja omatunto. Tällä on keskeinen merkitys kun arvioidaan yksittäisen omantunnon ja voimassaolevan lain noudattamisen välistä ristiriitaa. Miksi jonkun omatunto olisi erehtymättömämpi kuin toisten?
Toisaalta yhteisöllinenkään omatunto ei ole erehtymätön.
Jäämme mielenkiinnolla odottamaan piispainkokouksen pastoraalisia ohjeita käsillä olevista omantunnon kysymyksistä. Toivon, että omantunnonvapaus samaa sukupuolta olevien parisuhdekysymyksessä avaisi laajempaa keskustelua virkavelvollisuuden noudattamisen merkityksestä kirkollisten toimitusten yhteydessä.
Pienissä seurakunnissa seurakuntalaiset ovat kirjaimellisesti omantunnon arkojen armoilla.