”Teho-osasto, hoitaja Puurinen”, vastaa lempeä naisääni puheluuni. Iltavuorossa oleva hoitaja kertoo, miten läheiseni voi ja mitä uutta lääkärit ovat sanoneet.
Virallisen osuuden jälkeen hoitaja luettelee, kuinka potilaan hiukset on juuri pesty ja kammattu sekä kädet rasvattu. Päivällä on muisteltu kotiväkeä ja pidetty voimattomilla mutta päättäväisillä käsillä sylissä antamaani parane pian -korttia ja kerrattu siinä lukevia terveisiä.
Puhelun päätteeksi puhelin laitetaan vielä läheisen korvalle, ja saan toivottaa hänelle hyvää yötä. Lopuksi hoitaja tarkistaa, oliko minulla vielä jotain mielen päällä, ja sitten puhelu päättyy. Kunpa tämä menisi aina näin, huomaan ajattelevani.
Valitettavan usein teho-osaston puhelimeen kuitenkin vastasi joku, jolla oli huono päivä tai kiire tai joku, joka oli vain kokematon kohtamaan omaisen. Läheisen yli neljän viikon tehohoitojakson aikana näin vieraillessani ja kuulin soittaessani jos jonkinmoista ihmistä.
Suuri osa hoitajista ja lääkäreistä oli todella ihania, pienempi osa ei niin ihania ja muutama varsin kokematon. Onnekseni valtaosa puheluista ja kohtaamisista oli hyviä, mutta joskus todellinen tilanne jäi epäselväksi. Kaikkein luottavaisin olo jäi silloin, kun hoitaja osoitti olevansa kartalla potilaan tilasta ja kertoi sen rehellisesti sen enempää kaunistelematta ja kauhistelematta. Ikävä uutinen on aina ikävä, mutta huolesta soikeaa omaista ei helpota lietsonta, liioittelu tai laimentaminen.
Huonot kokemukset liittyivät usein hoitajiston nuorimpiin ja iäkkäimpiin. Kenenkään tarkoitus ei varmasti ole välittää epätodellista tietoa tai olla omaiselle tarpeettoman tympeä, vaan kyseessä lienee puhdas kokemattomuus. Ottaen huomioon myös hoitoalaan kohdistuvan valtavan paineen ja ylimitoitetut vaatimukset, on kokemani kohtelu hyvin ymmärrettävää – ei kuitenkaan oikein.
Vaikka terveydenhuollon ollessa puristuksissa potilaita joudutaan hoitamaan melko halki, poikki ja pinoon -periaatteella, on syytä muistaa, että se mies potilaspaikalla 53 on jonkun poika ja mahdollisesti myös isä, veli, aviomies ja isoisä.
Muutaman minuutin puhelu on hoitajalle vain pieni osa kiireistä työpäivää, mutta potilaan omaiselle se on paljon enemmän. Se on ainoa tiedonlähde läheisen voinnista, kun tämä ei itse ole kykenevä ilmoittamaan itsestään.
On ensiarvoisen tärkeää, että jo ammattiin johtavassa koulutuksessa opetetaan taito kohdata potilaan omainen ja että taitoa myös pidetään yllä työuran eri vaiheissa. Kun lähiomaiset kokevat tulevansa kuulluiksi ja yhteistyö sairaalan kanssa toimii, on heistä suuri apu potilaan hoidossa ja kuntoutumisessa. Jokaisen terveydenhuollon ammattilaisen tulisi pystyä kohtaamaan huolestunut omainen tarvittavalla tyyneydellä, tahdikkuudella ja tilannetajulla.
Rebekka Simola
Oulu