Kuvan täytyy olla olympiatalvelta 1980. Partasuinen nuori mies on hiihtolenkillä Pohjois-Karjalan lumisissa maisemissa ja selkäpuolella hänellä on mukanaan rinkkatyyppisessä kantorepussa poikavauva.
Mies, Heimo Lajunen, saa ihmisiltä aina silloin tällöin kriittisiä mainintoja: ei vauvaa voi pitää tuolla tavalla. Vauva on tosin eloonsa tyytyväinen, mitä nyt välillä saattaa jossain alamäessä herätä.
Toinen kuva on otettu myöhemmin, kenties seuraavan talven alkupuolella. Vauvasta on tullut pikkulapsi ja hän seisoo jämerästi suksiensa päällä -- ehkä ensimmäistä kertaa. Siteet näyttävät olevan vanhan mallin renksut. Vauhdista ei ole vielä tietoakaan, mutta seuraavassa kuvassa sitä jo löytyy. Kaksivuotias poika on kehittynyt hiihtämisessä niin rivakasti, että pystyy osallistumaan kilpailuihin.
Kuvat on otettu aikoina, jolloin digikamera oli utopiaa. Nyt ne on siirretty kannettavan tietokoneen tiedostoihin, joista Samppa Lajunen, 30, kaivaa niitä esiin.
Lajunen käsittelee kannettavan kosketuspintaa ammattimaisen nopeilla ja tehokkailla liikkeillä.
Kuvat elämästämme muuttuvat helposti muistoiksi, mutta millainen on Lajusen ensimmäinen autenttinen kuva omasta lapsuudestaan ja hiihtämisestä?
"Ehkä se on Lieksasta, kun asuimme Kylänlahden kristillisessä opistossa. Pihapiirissä meni ikään kuin stadionin muotoinen tie, mistä aura-auto kasasi lumet. Siellä keskellä minä hiihdin ympyrää."
Hiihtäjäpoika. Niin koulussakin hieman myöhemmin sanottiin. Samppa Lajunen oli 11-vuotias, kun perhe muutti Jyväskylän Kortemäkeen.
Laajavuoren hiihtoladut menivät kotiovelta 300 metrin päästä ja hyppyrimäet näkyivät ikkunasta.
Lajusesta ei kuitenkaan tullut mestaria hiihtäjänä, jos ollaan aivan sanatarkkoja. Hänestä tuli maailman paras yhdistetyn mies.
Haetaan siis koneelta uusi tiedosto, vaihdetaan kuva videotallenteeksi.
Siinä Lajunen hiihtää uskomattoman kirkkaanvalkoisen lumen keskellä kauniissa säässä, ottaa pipon pois päästään, nappaa Suomen lipun käsiinsä ja kaartaa loppusuoralle numerolappu rinnassaan. Muita kilpailijoita ei näy kuvassa.
Salt Lake Cityn olympialaiset helmikuussa 2002 olivat Samppa Lajusen juhlaa. Jyväskyläläinen voitti kaikki kisoissa tarjolla olleet kolme kultaista mitalia: normaalimatkan, sprintin ja joukkuekilpailun.
Televisiokuva on normaalimatkan kilpailusta, josta hän sai ensimmäisen kultamitalinsa.
"Nautinnollinen hiihto. Keli oli aivan upea. Lumi luisti hyvin, sukset luistivat hyvin. Se oli minulle yksi urani parhaita kilpailuja suorituksellisesti, kaikki meni aivan nappiin. Yleensä loppukirissä on pari kaveria kimpassa, mutta nyt tilanne oli harvinainen, kun sain hiihtää loppumatkan aivan itsekseni", Lajunen muistaa kahdeksan talven taakse.
Kun suomalainen otti piponsa pois, alta paljastui siniseksi värjätyt hiukset.
"No, siniseksi tai ainakin sinne päin. Se ei ollut ihan just, kun kotikonsteilla edellisenä iltana värjäsin."
Saattoi kuitenkin olla muutamista kymmenistä tunneista kiinni, etteikö pipo olisi pysynyt loppuun asti tiukasti hiihtäjän päässä. Salt Lake Cityn kisapaikka, Soldier Hollow, oli korkealla merenpinnan yläpuolella. Lajunen testasi suksiaan kisaa edeltävänä päivänä, eivätkä tuntemukset mairitelleet.
"Se tuntui ihan kauhealta. Sykkeet olivat pienessäkin vauhdissa todella korkealla. Jos kisa olisikin ollut edellisenä päivänä, siitä ei varmaan olisi tullut yhtään mitään. Kun tulee kisapaikalle myöhemmin, on aina arvoitus, miten elimistö sopeutuu."
Mitä ilmeisimmin: täydellinen ajoitus.
Loppu olikin yhdistetyn suomalaista historiankirjoitusta parhaimmillaan. Lajunen varmisti ankkurina Suomelle joukkuekilpailun voiton ja itseluottamusta puhkunut urheilija hallitsi tilanteen myös sprintissä.
"Minulla oli niissä kisoissa hyvä fiilis. Olin jo voittanut ensimmäisen kultamitalin, joten minun ei tarvinnut enää jännittää mitään."
Palataan helmikuusta 2002 yksi kuukausi taaksepäin ja annetaan Lajusen kaivaa repustaan esiin valokuvakansio -- siis ihan sellainen käsin kosketeltava. Kansion keskivaiheilta löytyy kuvia, joihin on merkitty alaviitteeksi "St. Moritz 14.--20.1.2002".
Kun muu Suomen joukkue lähti hyvissä ajoin kohti Pohjois-Amerikkaa, Lajuset kulkivat omia, hyväksi havaittuja polkujaan. Samppa, avovaimo ja valmentajaisä Heimo viettivät aluksi viikon korkeassa ilmanalassa Sveitsissä. Vuoristojuna vei joka päivä hotellilta alas harjoitusmaastoihin ja mäkeen.
"Olimme kisojen lähestyessä stressaavassa tilanteessa poissa Suomesta. Sain valmistautua rauhassa itselleni tärkeiden ihmisten kanssa. Jos kisapaikalle menee aikaisin, tulee helposti reissuväsymys ja kilpailujännitys nousee liikaa."
Lajusella oli ollut koko edellisen kauden ajan hyppynsä kanssa ongelmia, eikä kunto ollut löytynyt täydellisesti olympiatalvenakaan. St. Moritzin mäessä kuntoaan viilasi Lajusen lisäksi toinenkin hyppääjä, muuan sveitsiläisnuori Simon Ammann.
St. Moritzissa oli taikaa, sillä Ammann voitti Salt Lake Cityssä kaksi kultamitalia.
"En tiedä, löytyikö hyppyni Sveitsissä vai Jyväskylässä. Kun menimme kisapaikalle, kuntoni oli arvoitus, mutta ensimmäisestä hypystä lähtien kaikki sujui kuin unelma. En vain osannut hypätä huonosti."
Sveitsin ja olympialaisten välissä Lajunen veti harjoituksia Laajavuoren tutuissa kotimaisemissa. Silti valmistautuminen korkeaan ilmaan jatkui.
"Kävin täällä nukkumassa yöt alppihuoneessa", mies viittilöi jyväskyläläisen hotellin kabinetissa.
Tuo selostus, miten Lajunen viimeisteli itsensä olympiavoittajaksi, kertoo hänestä jotain olennaista. Yhdellä lauseella tiivistettynä: Samppa Lajunen oli poikkeuksellinen urheilija.
Ei siinä, etteivätkö muutkin urheilijat olleet lahjakkaita. Ja kyllä: varmasti toisetkin ovat harjoitelleet uransa aikana kovaa.
Kun otetaan nyt mahdollisimman tarkka lähikuva vastapäätä istuvasta kolmikymppisestä jyväskyläläismiehestä, filmille tarttuu muisto erilaisesta suomalaisurheilijasta.
Erittäin älykäs ja analyyttinen. Henkisesti hämmästyttävän vahva. Oman tiensä kulkija.
Siksi ei ole ihme, että Lajunen oli kivikova kilpailija. Hän starttasi joukkuekisat mukaan lukien arvokisoissa 16 kertaa ja jäi ilman mitalia vain kolmesti.
"Erityisen tärkeää on se, että olen miettinyt, mitä ja miten teen. Olen aina ollut perusluonteeltani analyyttinen ja miettinyt tarkasti tekemiseni. Esimerkiksi maalaisjärjellä pystyy lisäämään harjoitusmääriä järkevästi."
St. Moritzin reissu on vain yksi esimerkki Lajusten tiestä. He eivät tehneet niin, miten liitto oli suunnitellut. He tekivät sen, mikä on urheilijalle paras vaihtoehto.
"Joku voi tulkita sen sooloiluksi, minä tulkitsen sen järjenkäytöksi. Jos haluaa erottua muista, se ei onnistu siten, että tekee kaiken samalla tavalla kuin muutkin. Pitää harjoitella siten, mikä sopii itselle parhaiten ja palvelee kehittymistä. Menestyminen vaatii, että käyttää omaa päätään ja tekee omia johtopäätöksiä."
Kolminkertaisen olympiavoittajan tuomalla arvokkuudella: tämä on järkipuhetta.