Olym­pia­muis­to: Tarina, joka sai uuden lopun

Lillehammerin olympiapettymyksestä tuli käännekohta, jonka ansiosta Susanna Rahkamon ja Petri Kokon ura sai kultaisen hohteen.

Susanna Rahkamo ja Petri Kokko Lillehammerin olympialaisissa 1994.
Susanna Rahkamo ja Petri Kokko Lillehammerin olympialaisissa 1994.
Kuva: Lehtikuvan arkisto

Juttu on julkaistu Olympiamuisto-sarjassa Kalevan urheilusivuille 6.12.2013.


Lillehammerin olympiapettymyksestä tuli käännekohta, jonka ansiosta Susanna Rahkamon ja Petri Kokon ura sai kultaisen hohteen.

Sinä vuonna olympiamitalit jaettiin jo elokuussa.

Riitti, että KOK siunasi ammattilaisten tilapäisen paluun amatöörijäille, ja Sarajevon 1984 olympiavoittajat, Ison-Britannia Jayne Torvill ja Christopher Dean ilmoittivat kilpailevansa Lillehammerissa helmikuussa 1994.

Neljä maailman parasta jäätanssiparia, mutta vain kolme mitalia. Torvill–Dean, Venäjän Oksana GrištšukJevgeni Platov ja Maja UzovaAleksandr Zhulin ja Suomen Susanna RahkamoPetri Kokko.

Sinä talvena Rahkamon ja Kokon projektin, nousun maailman parhaiksi jäätanssijoiksi, oli määrä huipentua. He kävivät kertomassa myös Suomen olympiakomitean silloiselle puheenjohtajalle Tapani Ilkalle uutiset: kulisseissa on jo mietitty valmiiksi, miten mitalit jaetaan. Se oli ajan henki.

”Tajusimme heti, että peli on pelattu”, Susanna Rahkamo hymähtää.

”Siksi siitä talvesta tuli raskas.”

Mutta Rahkamo ja Kokko eivät olisi olleet Rahkamo ja Kokko, jos he olisivat taipuneet viilattujen sääntöjen tanssillisuudelle ja hillityille asuille, rakentaneet ohjelmansa varman päälle, kuten taitoluistelussa olympiakaudella tavataan tehdä.

Edellisellä kaudella hurmanneen Jean Sibeliuksen Valse Tristen jälkeen he tekivät Nino Rotan Fellinin kulkuritarinaan säveltämän La Stradan ja ilmestyivät rääsyissä Kööpenhaminan EM-jäälle tammikuussa 1994, kuukautta ennen olympialaisia. Skandaali!

Tuomaristo nuhteli suomalaisia asuvalinnasta ja sijoitti heidät neljänneksi. Torvill ja Dean voittivat Euroopan mestaruuden, Grištšuk ja Platov hopeaa, Uzova ja Zhulin pronssia.

”Puku oli vain se tarvittava syy. Emme olleet enää naiiveja”, Susanna Rahkamo sanoo.

”Nyt sen voi jo sanoa julkisesti. Jos sen olisi sanonut ääneen silloin, meitä olisi vain syytetty epäurheilijamaisuudesta.”

Ymmärtääkseen on palattava tarinan alkuun, kolmen vuosikymmenen taakse. Suomessa oli 1980-luvun puolivälissä kolme aloittelevaa jäätanssiparia, ja Susanna Rahkamosta ja Petri Kokosta tuli se neljäs ja ensimmäinen, joka päätti nousta maailman parhaaksi.

Neuvostoliitto hallitsi maailman jäätanssia dramaattisella, klassisesta baletista ammentavalla tyylillään ja järjestelmällä, joka tuotti jatkuvasti uusia, virheettömiä pareja – jotka olivat kuin toistensa kopioita.

Päätös uuden, ainutlaatuisen, jännittävän ja omassa kategoriassaan ylivertaisen tyylin luomisesta oli yhtä tietoinen kuin päätös nousta huipulle. Rahkamo ja Kokko tiesivät, etteivät voisi lyödä neuvostoluistelijoita näiden omassa sarjassa ilman vahvaa lajikulttuuria, suomalaisia tuomareita, lobbaajia kulisseissa.

Asetelmassa voi nähdä myös edun: pioneereilla oli vapaus luoda uutta.

Kompromissiton ja kokonaisvaltainen kaava huipulle oli selvä: avuksi haettiin maailman parasta osaamista.

Rahkamo ja Kokko tutustuivat sekä Neuvostoliiton että lajin toisen vahvan maan Ison-Britannian järjestelmiin vain vakuuttuakseen siitä, että heidän paikkansa oli Saksan Oberstdorfissa valmentaja Martin Skotnickyn silmien alla.

Urheilupsykologi Seppo Heinosta tuli ydinryhmän jäsen, joka opetti Rahkamolle ja Kokolle visualisointia ja mielikuvaharjoittelua. Balettiopettaja Werner Lipovskin liittyminen Skotnickyn tiimiin avasi suomalaisparille oven aivan uudenlaiseen ilmaisun, tunteiden ja teatterin maailmaan.

EM-kisoissa 1989 alkoi tapahtua.

Tuntematon suomalaispari sijoittui 12:nneksi, mutta kun 10 000 katsojaa ja kanssakilpailijat osoittivat seisaallaan suosiota, Rahkamo ja Kokko ymmärsivät tunteen, ilmaisun ja yleisön vuorovaikutuksen voiman.

Tapahtumalla oli toinenkin seuraus. Kummallisen suomalaisparin suosiosta tuli uhka Neuvostoliiton jäätanssijoille ja maan mahdille lajin kulisseissa, ja neuvostoliittolaiset tuomarit alkoivat antaa Rahkamolle ja Kokolle systemaattisesti vähemmän pisteitä kuin muut.

Kolmas seuraus oli oivallus siitä, mikä voisi kääntää tuomarien päät ja muuttaa järjestelmän: seisaallaan suosiota osoittava yleisö.

Rahkamo ja Kokko sukelsivat syvemmälle teatterin, kuvataiteen, elokuvien, kirjallisuuden ja musiikin maailmaan hakemaan inspiraatiota. Nuo tutkimusmatkat heittivät Rahkamon eteen Jorma Uotisen koreografian argentiinalaiseen tangoon. Taas aukeni uusi maailma.

Seitsemän vuoden ajan Rahkamo ja Kokko palasivat joka kevät Uotisen tanssiharjoituksiin ensin Helsingin kaupunginteatteriin ja myöhemmin Kansallisbalettiin. Uotisen luomat koreografiat olivat jäätanssissa ennennäkemättömiä.

Visuaalinen nero muutti Rahkamon ja Kokon ajattelun myös pukujen, meikkien ja hiusten suhteen – siihen asti ne oli nähty jäätanssissa enemmän tai vähemmän irrallisina itse ohjelmasta.

Yleisö rakastui. Kansainvälisen luisteluliiton jäätanssin teknisen komitean puheenjohtaja piti suomalaisia uhkana lajin olympiastatukselle.

Kukaan ei jäänyt kylmäksi.

Helmikuussa 1994 Rahkamo ja Kokko matkustivat Lillehammerin olympialaisten taitoluistelunäyttämölle Hamariin niskassaan EM-kisojen nuhteet ja matkatavaroissaan Kokon uusi, kesympi asu.

He olivat omillaan kuten aina ennenkin, sillä pääosa Suomen joukkueesta kilpaili ja asui Lillehammerissa. Rahkamo jonotti tottuneesti kuittaamaan asumuksen avaimia yhdessä joukkueenjohtajien kanssa.

Rahkamon elävin olympiamuisto liittyy amerikkalaisten jääprinsessojen Tonya Hardingin ja Nancy Kerriganin ympärillä myrskynneeseen skandaaliin. Kerrigania lyötiin rautaputkella polveen Yhdysvaltain mestaruuskilpailujen alla, ja pahoinpitely paljastui Hardingin leirin tilaamaksi.

Rahkamon nauru on hersyvä.

”Ensimmäisissä yhteisissä harjoituksissa Pete kävi kurkistamassa harjoitushalliin ja pyysi katsomaan. ’Et ole ikinä nähnyt näin paljon kameroita’, hän sanoi. Toimittajat eivät mahtuneet hallin lehtereille ollenkaan, koska kuvaajia oli niin paljon. Aivan kirjaimellisesti ei näkynyt mitään muuta kuin kameroita, linssi linssissä kiinni.”

Uran toisista – ja viimeisistä – olympialaisista tuli Rahkamolle ja Kokolle juuri se elokuussa ennustettu välinäytös. Vain mitalistien järjestys muuttui Kööpenhaminan EM-jäältä: Torvill ja Dean Boleroineen putosivat pronssille ja nostivat itäblokin tuomarimafian otsikoihin taas kerran, Grištšuk ja Platov nousivat olympiavoittajiksi.

Suomalaiset pysyivät neljäntenä.

”Turha sillä oli kiusata itseään. Se ei vain ollut meille tarkoitettu.”

Hamarin helmikuun merkitys suomalaiselle taitoluistelulle kasvoi vasta vuotta myöhemmin.

Amatööriura ei voinut päättyä olympiapettymykseen.

Päätös vielä yhdestä kaudesta ja muutoksesta tehtiin koruttomasti, sillä samalla määrätietoisuudella, jolla Rahkamo ja Kokko ovat rakentaneet elämäänsä, menestyksekkäitä työ- ja järjestöuria, perhettä ja taloa urheilu-uransa jälkeen.

”Tiesimme, että meidän oli tehtävä kompromissi, jos halusimme ne mitalit”, Rahkamo sanoo.

Tammikuussa 1995 Dortmundin EM-kisojen pressikeskukseen ilmestyi matkapuhelinvalmistaja Nokian kustantamia upeita neliväriesitteitä, joissa Susanna Rahkamo ja Petri Kokko poseerasivat Hollywood-tähtinä. Parin profiili oli yhtä korkea ja kansainvälinen kuin nousunsa aallonharjalla ratsastavan yhtiön.

Kun yksi tuomareista tuli pyytämään nimikirjoituksia esitteeseen, Rahkamo ja Kokko tiesivät, että strategia oli osunut maaliin.

Suunnitelman takana oli Suomen kenties väkevin urheiluvaikuttaja, paria sponsoroineen Veikkauksen silloinen viestintäjohtaja Risto Nieminen.

Myös jäällä nähtiin uusi Rahkamo–Kokko. Rytmitanssina yllätti koko syksyn visusti pimennossa pidetty Finnstep, joka nosti suomalaiset kärkeen ennen vapaatanssia.

Ratkaisevaan koitokseen jäälle liukui vaaleanpunaisissa paljeteissa sädehtivä kaunis Rahkamo ja kokomustaan pukeutunut Kokko, jonka paidanrintamuksen Nokia-logo oli ainoa epäsovinnainen elementti koko kuvassa.

Beatlesin Yesterday ja Hard Day’s Night kuvasivat pitkän projektin ehtimistä loppusuoralle. Ohjelma oli tulvillaan tanssillisuutta ja lajissaan täydellinen, mutta valovuoden päässä esimerkiksi unohtumattoman Valse Tristen voimasta tai Helmin ja Heikin rajusta, jopa rumasta liikekielestä.

”Ohjelma, jota kukaan ei muista”, Rahkamo hymähtää.

Sitä ei kuitenkaan unohda kukaan, että Dortmundissa Rahkamosta ja Kokosta vihdoin tuli Euroopan mestareita. Ja kahta kuukautta myöhemmin Birminghamissa, amatööriuran päätteeksi, MM-hopeamitalisteja.

Silti se on sanottava.

”Kyllä se kalvoi pitkän aikaa, ettei olympiamitalia tai MM-kultaa koskaan tullut. Kalvoi ja nyppi. Mutta aika parantaa haavat.”