Whistler Ilmakuvissa se näyttää maan matoselta. Kun kulkee kiemuraista tietä ylöspäin, se pilkahtelee kuusten lomasta ja kasvaa hiljalleen lohikäärmeeksi. Vaikuttavaa.
Pysäkki on 939 metrissä, tie päättyy tähän. Whistlerin hetkessä valkoiseksi muuttanut sakea lumisade on loppunut, ja esiin tullut aurinko sulattaa lumen juoksemaan puroina alas asfalttia. On niin hiljaista, että voi kuulla veden tippuvan lohikäärmeen kyljistä. Parisataa metriä alempana, parin kilometrin päässä kylän kuhina on kutistunut rauhalliseksi rykelmäksi kattoja.
Whistlerin kelkkailurata on olympiakoneiston taidonnäyte. 73,5 miljoonalla eurolla on rakennettu maailman nopeimmaksi sanottu rata.
Kisojen avauspäivänä selvisi, että se on myös maailman vaarallisin.
Mennään alemmas.
Naisten ohjaskelkkailun toinen ja ratkaiseva kilpailupäivä on alkamassa, ja ensin vastaan tulee lähtöpaikka. Täällä olympialaisten huimapäisimmät urheilijat kiipeävät kelkkoihinsa, asettelevat kypärän visiirin kasvoilleen, lykkäävät itsensä vauhtiin ja syöksyvät ränniin. Tänään se tapahtuu jalat edellä, selällään maaten.
Lehmänkelloja
Parin mutkan takaa löytyvät ensimmäiset katsojat. Radan kiemuroita mukaileva kävelytie päästää kisakansan melkein kosketusetäisyydelle ohi suhahtavista urheilijoista. Kun lehmänkellojen kalkatus alkaa, tietää ensimmäisen huimapään olevan tulossa. Ehtiikö hän kuulla kellot? Silmiään ei kannata räpäyttää, jos haluaa nähdä vilahduksen.
Jos kanadalaisia ei lasketa, täällä on eniten amerikkalaisia. Ja saksalaisia. Yksi on pukenut lederhosenit jalkaan. Ennen Vancouverin olympialaisia saksalaiset ovat rohmunneet 65 niistä 108 olympiamitalista, jotka ohjaskelkkailussa on jaettu sitten Innsbruckin 1964, jolloin siitä tuli olympialaji.
Saksalaisilla on perinteitä. Viittauksia ohjaskelkkailuun - englanniksi ja alunperin ranskaksi lugeen - löytyy saksalaisista kirjoista jo 1500-luvulta. Ensimmäiset kilpailut laskettiin kuitenkin Sveitsissä, neljän kilometrin radalla Davosista alas Klostersiin vuonna 1883.
Tunnelinäkö
Tuolloin kelkat olivat puuta eivätkä lasikuitua, mutta miehet ja naiset ovat yhä rautaa. Kun matka jatkuu yhä alaspäin, vauhti kiihtyy ja kelkkailijat alkavat lähestyä maksimia tässä lohikäärmeessä, 150 kilometriä tunnissa. Nopeus tutkataan sekunnin tuhannesosan tarkkuudella.
Kiihtyvyys riepottelee urheilijoita karmeimmillaan 5,02 g:n voimalla. Keskiarvo kulkee kolmessa g:ssä.
G-voima on kelkkailijan paras kaveri, mutta sen kesyttäminen on hänen vaikein tehtävänsä.
"Kolmessa g:ssä menettää kyvyn nähdä värejä", sanoo kilpailunjohtajana Whistlerissä toimiva Mark Hatton, kaksissa olympialaisissa kelkkaillut britti.
"Viisi g:tä heittää urheilijan pään taakse, painaa jalat jäähän ja muuttaa näkökyvyn tunnelinäöksi. Kuudessa g:ssä ei voi muuta kuin yrittää pysytellä tajuissaan."
Riepottelua kestää vain harjoittelun, kokemuksen ja rautaisen fyysisen kunnon ansiosta.
Jarruja ei ole
Kun lähestytään 787 metriä ja maalialuetta, kohina yltyy mylvinnäksi. Täällä ne kaikki ihmiset ovat! Maastohiihtostadionilla ja mäkimontussa ei vielä ole nähty tällaisia kansanjoukkoja. Brittejä Union Jack selässään, oluttuopit käsissä. Amerikkalaisia naamat tähtilippumaalissa. "Welcome to Maine - The way LUGE should be" sanotaan yhden jenkkijoukkion paidanselkämyksissä, kylteissä lukee "Maine loves Julia". Paistattelevat päivää, tuijottavat screenille ja mölisevät aina, kun kelkkailija suhahtaa kierroksensa yleisömeren ympäri, ennen kuin hiljentää loivaan ylämäkeen. Jarruja kun ei ole.
Mutta tänään ei ole Mainen tytön Julia Clukeyn päivä. Saksalaiset saavat lisätä olympiamitaliensa listaan kullan ja pronssin naisten ohjaskelkkailusta. Miesten kisasta tuli jo kaksoisvoitto.
Näiden olympialaisten ohjaskelkkailua ei kuitenkaan muisteta taas yhtenä lukuna saksalaisten menestystarinassa.
Nämä ovat Nodar Kumaritashvilin kisat.