Nuoret: Valkean ke­sä­ka­tu on nuorten mie­les­tä tur­val­li­nen, vaikka siellä ta­pah­tuu ikä­viä­kin asioita

Kolumni

"O­li­sin­pa antanut itseni olla on­nel­li­nen"

Jos tietäisit kuolevasi huomenna, sulkisitko silmäsi tyytyväisenä siihen, miten olet elämäsi elänyt?

Jos tietäisit kuolevasi huomenna, sulkisitko silmäsi tyytyväisenä siihen, miten olet elämäsi elänyt?

Australialainen sairaanhoitaja, pitkään saattohoitajana työskennellyt Bronnie Ware kokosi verkkosivuilleen asioita, mitä parantumattomasti sairaat ihmiset katuvat kuolinvuoteellaan.

Waren kokemukset levisivät nopeasti ja saivat paitsi tiedotusvälineet tarttumaan aiheeseen, myös ihmiset ajattelemaan elämäänsä.

Näin ainakin siitä päätellen, kuinka paljon Waren edesottamuksista puhutaan, aiheesta tehtyjä juttuja linkitetään ja kommentoidaan muun muassa sosiaalisessa mediassa.

Saattohoitaja kertoo, että useimpia kuolemaan valmistautuvia ihmisiä kaduttaa jokin. Suurinta osaa se, ettei tullut eletyksi niin kuin itse halusi. Elämä meni muiden ehdoilla kitkuttaessa. Pienetkin unelmat jäivät aivan liian usein unelmiksi.

Myös tunteiden tukahduttaminen on yleinen katumuksen aihe. Ihmiset kieltävät tunteensa tullakseen toimeen toistensa kanssa ja välttääkseen ristiriitoja.

Näin elämä sujuu näennäisesti hyvin, mutta ihminen katkeroituu, kun ei voi olla sitä, mitä on, eikä anna itselleen lupaa tuntea, niin kuin tuntee. Ware pitääkin monen sairastumisen osasyynä tunteiden kieltämisestä syntyvää katkeruutta.

Ironista tässä on, että usein muiden mieliksi eläminen menee metsään siinäkin, että meillä on epärealistisia kuvitelmia siitä, mitä muut meiltä odottavat.

Pahimmassa tapauksessa elämme sekä itseämme että lähipiiriämme kohtaan väärin. Täytämme paikkaa ja roolia, jota ei ole olemassakaan muualla kuin omassa päässämme. Rakennamme itsellemme ajatusvankiloita ja kierrämme niissä kehää, pääsemättä ulos.

Tunteiden avaamisella ja rehellisellä keskustelulla moni asia selviäsi, mutta syystä tai toisesta emme kuitenkaan toimi niin. Haluamme suojella muita ja pelkäämme kohdata vaikeiksi mieltämiämme asioita ja tunteita.

Ajattelemme, että meillä ei ole oikeutta elää niin kuin haluaisimme. Emme pidä haaveitamme arvossa emmekä usko niihin sen enempää kuin itseemmekään. Koemme, että muutos ei ole mahdollinen ja keksimme sen sata syytä siihen, että miksi ei ole.

Ehkä helpottaa, kun oivaltaa, että muutkin ihmiset osaavat ajatella ja ovat empaattisia. He ymmärtävät ja tukevat läheisiään ja heidän ratkaisujaan, samoin kuin me itsekin teemme. Mutta harva meistä on ajatustenlukija.

Kulutamme paljon aikaa negatiivisuudessa vellomiseen sen sijaan, että keskittyisimme elämään hetkessä. Olemaan onnellinen nyt, parantamaan asioita nyt.

Murehdimme tulevaa, luomme skenaarioita puutteellisen tiedon varassa, vatvomme vanhoja ja käytämme valtavan määrän energiaa vihaamiseen ja häpeämiseen.

Elämä ei miettimällä kummene, sitä on elettävä. Hakattava välillä päätä seinään niin, että veri tirskuu, mutta oltava uskollinen itselleen. Mitään ei saa, jos jää odottamaan ihmettä.

Se lienee selvää, että harva meistä saavuttaa koskaan kaikkia unelmiaan, mutta haittaako se, jos yrittää? Viime kädessä kukaan muu ei voi tehdä elämästämme onnellista ja tyydyttävää, kuin me itse. Kukaan muu ei myöskään kanna vastuuta valinnoistamme.

Waren mukaan moni kuoleva katuukin onnellisuuden kieltämistä itseltään. Useat potilaat havahtuvat vasta kuoleman edessä ymmärtämään sen, että onnellisuus on valinta.

Pelko muutoksesta pitää ihmiset vanhoissa tavoissa ja kaavoissa, vaikka he tietäisivätkin, mitä oikeasti haluavat. On helpompi olla tutussa ja epätyydyttävässä, kuin ottaa riski ja hyppy tuntemattomaan. Olemme siitä vinkeitä kulkijoita, että elämässämme tapahtuu harvoin muutosta ilman pakkoa. Elämän on lyötävä tiskirätillä naamaan, ennen kuin lamppu syttyy: Elämä ei ole kenraaliharjoitus.

Piditkö jutusta? Seuraa Kalevaa myös Instagramissa ja Facebookissa!