Ohjaskelkkailun ensimmäiset Euroopan mestaruuskilpailut pidettiin jo vuonna 1914. Kansainväliseksi kilpailulajiksi se vakiintui kuitenkin vasta 1950-luvulla: ensimmäiset MM-kilpailut pidettiin 1955, ja oma lajiliitto FIL perustettiin 1957. Saksankielisten maiden hallitsema laji tuli olympiaohjelmaan Innsbruckissa 1964.
Kelkkaa ohjattiin aluksi etujalaksiin sidotulla remmillä. Tästä luovuttiin 1976, kun DDR:n laskijat ottivat Innsbruckin olympiakisoissa kolmoisvoiton ohjaamalla kelkkaa pelkällä vartalolla. Ohjaskelkassa ei siis nykyisin ole ohjaksia - aivan kuten rattikelkassa ei enää ole rattia!
Kaikkien kelkkailulajien tavoin lähdöllä on ratkaiseva vaikutus: kilpailijat riuhtaisevat itsensä liikkeelle lähtökahvoista, kauhovat lisää vauhtia piikkihansikkailla ja asettuvat selälleen. Ohjaus tapahtuu lähes huomaamattomilla pohkeen ja olkapään liikkeillä. Yksilökelkan maksimipaino on 23 kg, kaksikkokelkan 27 kg. Parikelkassa painavampi laskija makaa edessä/päällä. Parikilpailu on vuodesta 1994 lähtien ollut avoin sekä miehille että naisille, mutta olympiakilpailuissa on tämän jälkeenkin nähty vain miespareja.
Miesten ja naisten yksilökilpailussa on neljä laskua, parikilpailussa kaksi. Ajat mitataan tuhannesosasekunnin tarkkuudella. Naisten olympiakilvassa 2002 Saksan Silke Kraushaar voitti maannaisensa Barbara Niedernhuberin 0,002 sekunnin marginaalilla.
Maailmassa on vain vajaat parikymmentä kilpailukelpoista kelkkailurataa. Ohjaskelkkailun lajiliitto FIL järjestääkin kilpailuja myös luonnonratakelkkailussa. Tätä lajia harrastettiin Suomessakin 1990-luvulla. Rautavaaran Kiparin radalla järjestettiin jopa luonnonratakelkkailun MM-kisat 1998.