– Huomaan ymmärtäväni lestadiolaisuutta koko ajan paremmin, ohjaaja Sakari Hokkanen sanoo.
Tampereella asuva Hokkanen oli neuvotellut Oulun teatterin kanssa tekevänsä Oulussa jotain jo ennen kuin hänelle ehdotettiin Pauliina Rauhalan Synninkantajat-teokseen tarttumista.
Kun Oulussa sitten päätettiin, että Synninkantajat tuodaan lavalle, Hokkanen lupautui oitis tekemään esitykseen dramaturgian.
Vaikka hän on urallaan tehnyt paljon kirjoitustyötä, Rauhalan romaani haastoi ihan erityisellä tavalla.
– Tein käsikirjoitusta puoli vuotta. Ei se helppoa ollut. Tämän jälkeen jos pitäisi Kari Hotakaisen kirjasta tehdä käsikirjoitus, menisi se tuosta vain. Synninkantajat on hyvin proosallinen ja siinä käsitellään paljon ihmisten sisäistä maailmaa.
Hokkasen periaatteisiin kuuluu, että romaanisovituksen näyttämöllä pitää avautua myös sellaiselle, joka ei ole kirjaa lukenut.
– Jos sisällöt ovat vaikeita ja haastavia, muodon täytyy olla selkeä. Synninkantajien haastavaa sisältöä olen pyrkinyt keventämään tuomalla näyttämölle kauneutta ja huumoria.
Terapeuttinen kokemus
Synninkantajia voisi lähteä tulkitsemaan monen eri henkilön kautta.
Hokkasen ohjaamassa esityksessä keskiössä on kuitenkin pienen pojan, Aaronin näkökulma.
Satakunnassa syntyneelle Hokkaselle lestadiolaisuus ei ole ollut kovin tuttu asia, mutta hänellä on omakohtaista kokemusta siitä, millaista on kasvaa uskovaisessa perheessä.
– Minulla on helluntailaistausta. Olen saarnaajan poika, elänyt uskis lapsuuden ja varhaisnuoruuden. Sukulaisista suurin osa on edelleen uskossa.
Synninkantajissa eletään 1970-lukua, jolloin lestadiolaisliikkeessä harjoitettiin laajamittaisesti hoitokokouksia.
Esityksessä käydään Hokkasen mukaan syvällistäkin pohdintaa uskosta.
– Siitä voi jäädä monenlainen fiilis riippuen siitä, katsooko aihetta ulko- vai sisäpuolelta. En ole tehnyt vuotta töitä nauraakseni lestadiolaisuudelle tai pilkatakseni sitä.
– Lapsena eteen tulee asioita, joita ei voi hallita. Siihen, mihin ei joskus ollut kontrollia, nyt taiteentekijänä on, kun näyttämölle vie itselle kipeitä tai ahdistavia asioita.
Hokkanen myöntääkin, että Synninkantajien työstäminen on ollut hänelle jopa terapeuttinen kokemus.
– Itselleni tämä prosessi teki sen, etten enää vihaa uskovaisia. Teatteri ei kuitenkaan ensisijaisesti ole terapiaa, ei edes tekijöille.
Korona rajoittaa
Synninkantajien ensi-iltaa vietetään pienellä näyttämöllä perjantaina 11. syyskuuta.
Normaalisti salissa istuisi 120 ihmistä vieretysten, mutta nyt koronatilanteen vuoksi näytökseen otetaan vain 28 katsojaa.
– Esityksessä lauletaan paljon. Olisi ollut ihanaa, jos katsojat olisivat voineet osallistua seuralauluihin, mutta nyt ei saa.
– Avauskohtauksessa tarkoituksena oli myös antaa katsojalle kamera käteen, jotta hän ottaisi kuvan, mutta nyt ei voi.
Rauhala on antanut Hokkaselle samanaikaisesti hyvin vapaat ja sidotut kädet esityksen tekemiseen.
– Olen voinut vapaasti valita kohdat, jotka olen kirjasta nostanut esille, mutta Pauliina on ollut hyvin tarkka, että kaikki uskoon liittyvät asiat ovat oikein.
Muun muassa sanavalinnat ja sopivat laulut on mietitty tarkoin – ja se on sopinut ohjaajalle mainiosti.
– Uskonasioiden käsittelyssä haluan olla niin tarkka kuin mahdollista.