Whistler Verrataan Suomea Norjaan. Se on mukavaa, eikä pelkästään siksi, että se tekee kipeää. Se on myös perusteltua. Kahdessa suunnilleen samankokoisessa Pohjoismaassa on suunnilleen samanlaiset arvot, normit ja yhteiskuntajärjestelmät.
Norjalaiset palaavat Vancouverin olympialaisista vuonoilleen kantamuksinaan 22 mitalia - kahdeksan kultaista, kahdeksan hopeista ja kuusi pronssista.
Suomella on tuomisinaan yksi hopea ja neljä pronssia.
Ja heti alkaa jupina. Joo joo, mutta norjalaisilla on rahaa vaikka lampaille syöttäisivät. Öljynporaajilla.
Mutta hetki vielä. Norjalaisilla on myös tuutti. Ja nyt Suomen olympiakomitean valmennuksen johtaja Kari Niemi-Nikkola haluaa Suomeen samanlaisen. Pohjoismaiden keskitetyimmän urheilun ohjausjärjestelmän, joka huolehtii siitä, että huippu-urheilu on ammattimaista.
"Siitä yhdestä tuutista ne tupsahtavat", hän sanoo. Ne maritit, petterit, akselit ja olegunnarit.
Toki Norjassa myös satsataan liikuntaan ja urheiluun enemmän rahaa kuin missään muussa Pohjoismaassa, mutta Niemi-Nikkola muistuttaa, ettei kysymys ole ensisijaisesti rahasta.
"Työn- ja vastuunjako täytyy miettiä uusiksi, tiivistää yhteistyötä valmentajien ja lajiliittojen kanssa. Suomen urheilujärjestelmä on pirstaleinen", hän sanoo.
"Kaikki pienet yksiköt toki haluavat tulosta, mutta jokaisella on eri näkemys siitä, miten tulokseen päästään. Olympiakomitea on valmis keskusteluun organisoinnista ja tulosvastuusta. Me olemme vasta hyvällä alulla."
Rahasta on puhuttava
Mutta toki Niemi-Nikkola haluaa puhua rahastakin. Hän toivoo perusteellista arvokeskustelua, olkoonkin, että asenteet eivät muutu yhdessä yössä.
"Suomessa on korkea aika tunnustaa, että lajiliitot ja valmennus toimivat minimaalisilla resursseilla tavoitteisiin nähden. Pitäisi olla maailman paras", hän sanoo.
Suomen olympiajoukkuetta Vancouverissa kolme viikkoa luotsannut mies kuulostaa jo aavistuksen kireältä, mutta se hänelle suotakoon. Virallisen selittäjän virka ei käy kateeksi.
Ja kun aletaan puhua rahasta, Niemi-Nikkola ei soisi käyvän niin kuin Suomessa yleensä - että urheiluväkeä aletaan syyttää siitä, että ne mankuvat lisää rahaa kun menee hyvin, ja lisää rahaa kun menee huonosti.
"Suomessa tavataan korostaa sitä muutamien kymmenien urheilijoiden tienaamaa rahamäärää. Ei muisteta, että heidän lisäkseen on satoja urheilijoita, jotka yrittävät tehdä samat asiat ja elävät köyhyysrajan alapuolella", hän sanoo.
"Pitää muistaa, että on koko järjestelmän etu, jos urheilijoista tulee urheilemalla omavaraisia. Silloin rahaa voidaan kohdentaa sinne, missä sitä todella tarvitaan."
Mahtikäskyä ei ole
Jos Niemi-Nikkolaa ei odota kotimaassa aivan myrskynsilmä, niin ainakin vakava keskustelu siitä, oliko Suomen 12 mitalin - ja yhden kullan - tavoite realistinen, ja mitä oikein tapahtui. Tulos ei ole historian surkein - Lake Placidissa 1932 Suomi sai kolme mitalia, mutta silloin oltiin liikkeellä seitsemän urheilijan voimin. Vancouverin 95 urheilijan joukkue on Suomen olympiahistorian toiseksi suurin. Salt Lake Cityssä laskettiin sataan.
Yksi tarvittava korjausliike Niemi-Nikkolalla on jo selvillä, ja siihen tepsii nimenomaan norjalaismalli.
"Meidän täytyy keskittyä urheilijoiden kisakauden ohjelmointiin ja henkilökohtaisen harjoittelun ohjelmointiin ja seurantaan", hän sanoo.
Niemi-Nikkolan mielestä Suomessa on kuitenkin vallalla kummallinen illuusio siitä, että olympiakomitea pystyisi mahtikäskyllä muuttamaan koko liikunnan ja urheilun kulttuurin.
"En missään nimessä yritä paeta vastuuta sanomalla tämän", hän korostaa.
"Mutta meillä on 70 itsenäistä lajiliittoa ja monta tuhatta urheilija-valmentaja -paria. Muutoksen täytyy lähteä sieltä, ruohonjuuritasolta. Olympiakomitea voi suunnata tukitoimia ja vastata siitä, mikä sen vastuualueeseen kuuluu. Moitteet toki otetaan vastaan ja niistä keskustellaan."
Lapset ensin
Se, miten vanhastaan talkoohenkeen perustuva järjestelmä taipuu ammattimaisuuteen, onkin kinkkisempi kysymys. Risto Nieminen huippu-urheilun tulevaisuutta pohtivine työryhmineen pakertaa muun muassa sen pulman kimpussa.
Ja jos oikein kaukaa lähdetään, pitää täytyy tarttua ensin lasten ja nuorten liikkumiseen.
"Se on huolestuttavalla tolalla", Niemi-Nikkola huomauttaa.
"Sen jälkeen on järjestettävä päivittäinen harjoittelumahdollisuus niille 12-25-vuotiaille, joilla on tahtoa ja edellytyksiä urheilijaksi. Tässä urheiluakatemioilla on tärkeä rooli."
Ja kun nämä asiat on saatu kuntoon, on luotu pohja.
Vasta sen jälkeen voidaan alkaa puhua huippu-urheilusta.