Raha on mainio puheviestinnän konsultti. Kun sitä on, kaikilla riittää puhuttavaa ja mielipiteitä.
Kun taskut tyhjenevät, vaivutaan hiljaisuuteen ja pelätään, että se viimeinenkin vähä viedään pois.
Näin on käynyt kunnissa, joissa säästöjen etsimiseksi ei enää riitä nätti juustohöylällä sively, vaan on tuupittava lumikolalla.
Kasojen koostumuksesta ei vielä kukaan tiedä.
On selvää, että ilman itkun tuherrusta ei tämäkään taantuma ohitse mene.
Yltäkylläisyyden maailmassa löytyy kyllä säästökohteita. Ajatteleppa vaikka rehellisesti omaa talouttasi. Eikö vain tapoihisi kuulu jotain sellaista, jonka voisit tehdä toisin ja halvemmalla? Tai lopettaa vaikka kokonaan eikä mikään romahtaisi elämässäsi. Ainakin täällä nousee kättä pystyyn.
Yksityistaloudesta on matkaa yhteiskunnan kirstun hoitamiseen, mutta sama lainalaisuus toimii sielläkin.
Molemmissa on tärkeää saada itse vaikuttaa, mihin rahoja käytetään ja miten. Toiseksi on kannettava vastuu, tajuttava tekemisten syyt ja seuraukset.
Syiden ja seurausten tajuaminen vaatii osallistumista, sitoutumista ja äänen kuuluville saamista. Demokratiaa eli kansanvaltaa parhaimmillaan.
Eduskunnan puhemies Eero Heinäluoma (sd.) totesi viime viikolla Oulussa vieraillessaan, että suurin kansanvallan uhka on hiipuva äänestysaktiivisuus.
Heinäluoma ihmetteli sitä, että vaikka kansalaisten kiinnostus politiikkaan on kasvanut, äänestysprosentti on laskenut.
Syy löytynee siitä, että ihmiset kyllä ovat periaatteessa kiinnostuneita yhteisten asioiden hoitamisesta, mutta yhteisiin asioihin vaikuttamismahdollisuus nähdään huonona. Ajatellaan, että ei se minun ääneni kuitenkaan mihinkään kanna.
Kunnissa demokratian tilasta kannattaa olla huolestunut. Avoimuudesta ei voida puhua, kun työntekijät vaikenevat yksi toisensa jälkeen tai sanovat mielipiteensä vain, jos ei tarvitse sanoa omaa nimeä.
Ilmiö on lisääntynyt säästökeskustelujen kiihtyessä.
Työntekijät pelkäävät leimautumista hankaliksi tyypeiksi. Pelätään, että joku haluaa kostaa, jos menee aukaisemaan suunsa ja sanomaan mitä mieltä on.
Jossain on nyt hajulukon kaltainen tukko.
Työntekijöiden ja työnantajan välillä eletään painostavaa mykkäkoulua, joka välillä katkeaa, kun jostakin turahtaa.
Hajun, tai tässä tapauksessa hälyn, aiheuttajaa on vaikea jäljittää, kun puskista paukutetaan anonyymisti mielipiteitä tai muodostetaan laajoja kollektiivisia lausuntoja, jotka panevat suuresti epäilemään, että ovatkohan nuo kaikki ihan justiinsa tuota mieltä.
Häly unohtuu nopeasti ja lukko napsahtaa takaisin paikoilleen.
Lopputulema on, että sanomisella ei tainnut olla mitään merkitystä. Demokratiaa pahimmillaan.
Säästökohteita miettivissä kunnissa jokainen kunnan työntekijä ja kuntalainen on saatava mukaan keskusteluun, mistä säästetään ja miten.
Jokaisen on uskallettava sanoa mielipiteensä pelotta, sillä jokainen on oman työnsä paras asiantuntija – ja toisaalta myös kriitikko.
Avoimuus vaatii väistämättä rehellisyyttä. Ihan varmasti työpaikoilta löytyy työtä, joka on vuodesta tai vuosikymmenestä toiseen tehty tietyllä tavalla sen kummemmin ajattelematta, mitä se maksaa ja onko tekotapa järkevä.
Omaa työtään on hyvä aika ajoin hyvä katsoa ikään kuin ulkopuolelta: onko tekeminen tehokasta?
Jos tekisin jotain toisin, mihin se vaikuttaisi?
Vanhoihin kaavoihin kangistuminen on pahinta. On parempi pohtia tekemisiä itse kuin antaa työ konsultille, joka tulee ja vetäisee löysät pois.