Kirjoittaja on Kalevan yleisöarvioija, joka raportoi yleisön näkökulmasta Oulun juhlaviikkojen festivaalitapahtumista.
Esko Salminen toimi minun kohdallani sisäänheittäjänä tähän Oulunsalo Soi -musiikkijuhlan päätöskonserttiin. Uskoisin, etten ollut ainoa, joka oli tullut paikalle näkemään ja kuulemaan näyttämötaiteen elävää legendaa.
Konsertissa esitettiin Franz Schubertin laulusarja Winterreise, mikä käsittää Wilhelm Müllerin 24 runon lied-sävellykset. Teos on varsinainen romantiikan ajan tunnepläjäys, nuorten miesten tuskan ja kaihon kuohuja sanoin ja sävelin.
Ohjelma oli rakennettu siten, että ensin Esko Salminen lausui Müllerin runon suomeksi, jonka jälkeen pianisti Marita Viitasalo ja basso Mika Kares esittivät Schubertin liedin, sanat saksaksi. Liedit esitettiin tällä kaavalla yksitellen, vain muutaman kerran Salminen lausui kaksi runoa peräjälkeen ja vastaavasti liedit niputettiin yhteen.
Valitettavasti minun on todettava, että koin tämän esitysrutiinin aika puuduttavana. Toisaalta tällä tavalla rytmitettynä koko laulusarja pystyttiin esittämään kokonaisuudessaan, ja jokaisen liedin sanoma oli hyvässä muistissa, kun runo siirtyi lauluksi. Kuitenkin, olisin halunnut painottaa ohjelmaa enemmän runonlausuntaan. Esimerkiksi niin, että Salminen olisi lausunut useampia runoja peräkkäin, jonka jälkeen Viitasalo ja Kares olisivat esittäneet näistä valikoidusti vain yhden liedin.
Marita Viitasaloa kuulin ensimmäisen kerran 80-luvulla opiskelijatyttösenä Turussa, kun hän esiintyi überihanan Soile Isokosken kanssa. Muistan oivaltaneeni silloin, että säestäjä ei ole vain laulajan taustamusisoija vaan taitelija, jonka tulkinta kannattelee esitystä samalla painoarvolla kuin laulajankin. Nautin jälleen Viitasalon kauniista, varmasta soitannasta.
Mika Kareksen pakottamaton ääni ja hänen hieno tulkintansa nuoruuden tuskasta otti omakseen. Unohtuneella koulusaksallakaan ei jäänyt epäselväksi, mitä sydämen Schmerze tarkoittaa.
Konsertin yksittäisiksi herkkupaloiksi mieleeni jäivät loppupuolen runoissa Myrskyinen aamu ja Majatalo Esko Salmisen suorastaan tavaramerkinomaiset, kansallisromanttiset mylvähdykset, ja sokerina pohjalla hänen kertakaikkisen huikea tulkintansa runosta Kampiliiran soittaja. Tunnelma oli kivunnut huippuunsa, kaikki oli katettu valmiiksi konsertin päätösliediä varten... ja juuri silloin jonkun onnettoman kännykkä pirahtaa soimaan!
Taiteilijat odottivat hetkisen hienotunteisesti, että puhelin sammutettaisiin. Vaikka joku kuuluvasti huomautti Haloo? Laittakaahan jo se puhelin pois päältä! ei näin kuitenkaan tehty - itse asiassa kännykkä oli soinut jo kahteen kertaan aiemminkin, mutta silloin musiikin aikana, jolloin se ei ollut häirinnyt ihan niin paljon. Tässä tilanteessa Viitasalo ja Kares tekivät ratkaisunsa ja alkoivat kilpaesittää liediä kännykän soittoäänen päälle.
Tämä loppuepisodi harmittaa varmasti sekä esiintyjiä että yleisöä. Vulgääri keskeytys ei olisi voinut tulla pahempaan paikkaan. Yleisö viestitti kuitenkin jättimäisillä suosionosoituksillaan, kuinka suuresti he illan taiteilijoita ja heidän Winterreise-esitystään arvostivat.