Lähes kymmenen vuoden levytystauolta studioon palannut kuusamolaissyntyinen hevikönsikäs Zero Nine purki kahdeksannelle pitkäsoitolle musiikillisia intohimojaan.
Suomalaisen kasarihevin kuninkaat rymistelevät N.E.Files -levyllä läpi kappaleen kerrallaan yhdistäen musiikissaan alkuhevin juhlallista angstia ja hikisen klubirockin rytkettä.
Yhtyeen laulaja Kepa Salmirinteen mielestä Zero Nine on heviä ja Bon Jovi -tyylistä rockia hassusti yhdistelevä soittajarypäs, jonka juuret ovat perimmiltään bluesissa.
Salminen kertoo, että yhtyeellä ei levyn tekoa aloittaessaan ollut punaista lankaa, jonka varaan levy olisi rakennettu.
"Kokonaisuus muotoutuu automaattisesti tietynlaiseksi, kun mukana ovat samat soittajat. Kahdeksas levymme on huomattavasti kitaravetoisempi kuin aikaisemmat pitkäsoittomme."
Zero Ninen varhaisaikojen jälkeen Salmirinne ajautui työstämään mainoksia, mitä hän ei kokenut omaksi jutukseen. Nykyään laulaja pyörittää kavereidensa kanssa Oulun suurinta rock-klubia.
"Rock on yhä lähellä sydäntä ja rockmuusikkona aloittaminen on ajanut suuren osan meistä rockbisnekseen. Ilman musiikkia olisin tylsä ekonomi tai lakimies", Salmirinne murjaisee.
Hitaita
harppauksia
Salmirinteen mielestä pitkät levytystauot ovat hyvä asia yhtyeen luovuuden kannalta. Zero Ninen levytystahti hiipui 1980-luvun lopulla, kun rankempi trash-metalli rantautui Suomeen.
Vaikka raskas rock on hajonnut lukemattomiksi alalajeiksi ja synnyttänyt hevirockiin deathmetallin kaltaisia alakulttuureja, on Zero Nine mellastanut aina ylhäisessä yksinäisyydessään.
"Zero Ninen kohdalla padot avasi se, ettei meidän tarvinnut enää ajatella listasijoituksia ja muuta, mikä on aktiivisesti toimivalle yhtyeelle pakko."
Hevin juurilta parrasvaloihin
Kun Zero Nine soitti yhden ensimmäisiä keikkojaan Oulun Kuusrockissa heinäkuussa 1980, oli festivaalin päänimeksi kiinnitetty englantilainen Iron Maiden, jota Saxonin ohella kohuttiin brittilehdissä englantilaisen metallin uudeksi aalloksi.
Suomessa raskaampi rock alkoi jyllätä vasta 1970-luvun lopulla Sarcofaguksen ja muiden proge- ja hevivaikutteita sekä mystiikkaa sekoittavien yhtyeiden toiminnan myötä.
"Emme ole koskaan kelanneet musiikin tekemistä niin, että meidän olisi soitettava tietyn tyyppistä musaa. Meitä alettiin uramme alussa vain kutsua hevibändiksi, vaikka soitimmekin hardrockia."
Salmirinne muistelee, että Zero Nine oli enemmänkin bluesista aineksia ammentava hardrock-yhtye, kuin nahkaan ja niitteihin sonnustautuva Judas Priest -tyyppinen maskuliininen hevikone.
"Hevin juuret viettävät Led Zeppelinin tai Deep Purplen kautta aina Yardbirdsin ja Creamin kaltaisiin yhtyeisiin, ja nuo kaikki neljä bändiä ovat olleet aina myös meidän esikuviamme."
1982 ensimmäisen pitkäsoittonsa Visions, Nights and Dreams julkaissut ja tuolloin vielä Kuusamosta pitkin maata keikkaillut orkesteri on ehtinyt koko uransa aikana tehdä yli 1 200 keikkaa.
"Kun aloitimme keikkailun kaksikymmentäviisi vuotta sitten, maailma oli erilainen. Soittaja tilattiin paikalle, mutta paikan päällä hänet koettiin haittana."
Tanssilatojen
työmyyrät
Suosionsa huipulla, 1989, yhtye ehti esiintyä Tukholmassa järjestetyssä Monsters Of Rockissa ja tehdä muutenkin uraa uurtavaa myyräntyötä raskaamman suomalaisen rockin eteen.
"Puhuisin potaskaa jos väittäisin, että ne kolmisenkymmentä keikkaa, jotka olemme yli tuhannesta keikastamme tehneet ulkomailla, eivät olisi nastoja, mutta niihin on mediassa keskitytty aivan liikaa."
Salmirinteen mielestä hyvät keikat eivät välttämättä vaadi stadionia. Hänen mielestään Zero Nine oli läpeensä hyvä keikkayhtye lähes koko aktiiviperiodinsa 1984-1992.
"Suomalaiset tanssiladot ovat olleet varsinainen työmaamme ja harvat ulkomaankeikat helmiä, jotka ovat auttaneet meitä jatkamaan."