Jotkut tahot ovat halunneet, että rikostekninen laboratorio toimisi poliisiorganisaation ulkopuolella, siitä muodollisesti riippumattomana, mutta professori Kimmo Himbergin mukaan toiminta keskusrikospoliisin yhteydessä sujuu erittäin hyvin.
Joissakin maissa henkilökunta värvätään poliisin sisältä tai santarmistosta, Suomessa vapailta markkinoilta. Suomen rikoslaboratorion 125 henkilöstä puolet on suorittanut ylemmän korkeakoulututkinnon ja 14 on tohtoreita.
"Ulkopuolisen laitoksen systeemi toimisi huonosti, koska rikostekninen tutkimus on kiinteä osa rikospaikkatutkimusta tekevää poliisia. Rikoslaboratorio on siinä virallinen organisaatio, ja yhteistyö on saumatonta", Himberg sanoo.
Isossa-Britanniassa suurin osa rikoslaboratorioista on yksityisiä, mutta suurin laboratorio on valtion.
Rikostekninen tutkimus alkoi Suomessa sata vuotta sitten, kun senaatti perusti Helsingin poliisilaitokselle antropometrisen toimiston sormenjälkien keräämiseksi. Rikostutkimuskeskus aloitti vuonna 1926 toimintansa rikoslaboratorion ja tuntomerkkitoimiston voimin kahdella työntekijällä.
Suomi oli edelläkävijöitä, sillä Scotland Yardkin sai laboratorion vasta 1930-luvulla. Rikoskemisti, maisteri U. H. Puranen teki myrkky-, veri- ja polttoainetutkimuksia, jotka saivat kansainvälistä kuuluisuutta.
Vuonna 1938 tehtiin 840 tutkimuspyyntöä, nykyään 30 000 vuodessa.
Paikallistutkimus tehostui 1950-luvulla hyvin varustettujen rikostutkimusautojen ansiosta. Koulutusta oli yhä enemmän, ja sormenjälkien mekaaninen esillehaku yleistyi. Nykyään niitä on tallella noin 300 000. Vuosisadan lopulla rikostekninen tutkimus harppoi eteenpäin tietotekniikan ja dna-tutkimuksen ansiosta.