Neljä Ruusua julkaisi yhdeksännen albuminsa Karelia Expressin helmikuussa. Soundi on tutun ruusuinen helisevine kitaroineen ja korkeine melodiakaarineen, mutta pinnan alla velloo kaikkea jousiorkesterista synamattoihin.
Teksteissä puolestaan kaikuu elämänkokemus. Karelia Express ei ole mitään "karjalaishulivilit rokkaa" -osastoa, vaan ilmaisu on usein valjastettu vakavien teemojen veturiksi.
"Kyllä se siihen ehkä menee, vaikka ensikuulemalta jengi sanoi, että meininki on kevyempi kuin mihin on totuttu", laulaja Ilkka Alanko toteaa.
"Lyriikassa ei ole ehkä yhtä paljon symboliikkaa kuin esimerkiksi Valuva taivas -levyllä. Kuten ennenkin, tässä on tehty biisejä eletystä elämästä. Iän myötä on vain oppinut käsittelemään kipeitäkin asioita siten, että niistä on selviydyttävä."
Yllättävän tummanpuhuvissa lauluissa käsitellään läheisen kuolemaa (Veri), nuoruuden jäämistä taakse (Elän vain kerran) ja tähtitehtailua (Popstars). Rockelämän raflaavaa puolta sivuava Retkut voisi puolestaan olla rilluvuosien Neljän Ruusun omakuva. Alanko väittää kuitenkin pokerina, että temaattisuus on kuulijan päässä.
"Se on täysin tahatonta ja ennalta suunnittelematonta", Alanko kuittaa mutta myöntää, että omakohtaisissa lyriikoissa kuplii tietoinen itseironia.
"Totta kai, jos puhutaan jostain Retkut-kappaleesta. Ehkä sillä on tekemistä iän kanssa, että on tullut vähän perspektiiviä ja voi jo nauraa itselleen."
Vakava pohjavire yhdistää niinkin erilaisia lauluja kuin Popstars ja Veri, joskin eri tavoin.
"Mä en jaksa koskaan selittää mun kannastani Idolseihin tai muihin juttuihin, mä sanon vain että Popstars kertoo paljon meistä itsestämme."
"Veri-biisissä puolestaan on omakohtaista kokemusta. Mä kirjoitin tekstin siitä, kun Kode Koistisen isä kuoli. En tiedä, sävelsikö Kode biisin niissä fiiliksissä. Musta kuitenkin tuntuu, että meillä on Koden kanssa paljon sellaisia asioita, joista ei ääneen puhuta mutta molemmat tietää, mitä ne tarkoittaa. Siten mä kirjoitin laulun siitä, mitä se ajatteli ja mitä se ei ehkä itse olisi pystynyt kirjoittamaan."
Neljä Ruusua on niitä armoitettuja orkestereita, jotka elättävät itsensä taiteellaan. Muusikkous on nykyään yleisemminkin hyväksytty luontevaksi ammatiksi muiden joukkoon. Vielä takavuosina soittamiseen paneutumista saatettiin vähätellä pelkkänä häiriönä lapsuuden ja uraputken välisessä sosiaalisessa kehityksessä, ellei kyse ollut klassisesta säveltaiteesta.
"Mun isäni oli ehdottanut lääkärin vastaanottoa veljelleni, kun se kuunteli rockmusiikkia - ikään kuin jotain olisi ollut pahasti pielessä", Alanko hersyttelee Ismo-veljen edesottamuksilla.
Muusikkokatraan vesa tähdentää, että vaikka kaverusnelikko on soittanut yhdessä vuodesta 1982, matka on vasta alussa.
"Me ollaan hyvänen aika kohta kolmevitosia, mutta eihän tämä ole mitään, kun ajattelee, että vanhan liiton rokkiukot vatkaa kuusikymppisinä niin että hiki roiskuu. Ei tässä olla kuin vasta puolessa välissä niihin verrattuna."
Pelin juju on sen innostavuudessa: Alangon ei tarvitse kammeta itseään väkisin treenikämpälle, sillä pelimannitouhun taialle ei ole ilmaantunut voittajaa.
"On mahtavaa, että musan tekemisestä nousee edelleenkin karvat pystyyn ja iho menee kananlihalle - se on luojan lahja. Meillä ei ole velvoitteita mihinkään, mutta meitä huvittaa edelleenkin harrastaa. Kukaan ei oikeastaan tee mitään muuta kuin soittaa tässä bändissä. Toisaalta se on aika pelottavaa, ettei ihmisillä ole muuta tekemistä kuin soittaminen", Ilkka Alanko nauraa.
"Tunnen olevani etuoikeutettu. Joka aamu, kun herään, olen mielissäni, että saan mennä bänditreeneihin tai tekemään jotain muuta aiheeseen liittyvää. Mun mielestä se on kivaa ja mahtavaa."
Lysti jatkuu turneella, jossa meininki on tutun rokkia albumin nyansseihin katsomatta.
"Meillä on tarvittaessa käytössä sekvenssit, mitä on pyörinyt mukana viimeisen 12 vuoden aikana. Tietyissä biiseissä supattaa se sama vanha 1980-luvun sekvensseri. Joitakin juttuja, mitä ei ehdi itse soittamaan, tulee sämpleriltä. Kuitenkin kaikki epäolennainen yritetään karsia pois, livejälki on aina levyä pelkistetympää."