Herukkapensaat odottivat pihalla poimijoitaan.
Ahkera yksinhuoltaja viljeli palstaa, keräsi marjat puutarhasta ja metsästä talven varalle. Nyt Tuula Väänäsen äiti oli päättänyt opettaa siskokset tekemään oikeaa työtä.
– Laittakaa roolipuvut päälle ja leikkikää, että olette työläisiä, äiti usutti lapsiaan herukoiden pariin.
Äiti osasi vedättää. Marjat poimittiin kyllä, mutta marjastajaa Väänäsestä ei tullut.
– Sirkka-siskon kanssa vedettiin äidin vaatteet monta kertaa viikossa ulos kaapista. Keksittiin näytelmiä ja haalittiin katsojiksi, ketä saatiin tulemaan.
1917 syntynyt, maalta kotoisin oleva äiti tuli toisesta maailmasta. Ensimmäinen mies sairastui tuberkuloosiin ja kuoli. Myös ensimmäinen lapsi menehtyi. Kesti yli kymmenen vuotta ennen kuin seuraava elämänvaihe alkoi.
Esikoislapsen menehtymisestä huolimatta siskokset saivat elää vapaata ja onnellista lapsuutta. Rämäpäisten sisarusten kesät kuluivat Myllyojalla tiilitehtaan uimarannalla.
– Muilla lapsilla oli paljon tiukempi kuri kuin meillä. Vasta aikuisena olen kuullut, että isäkin voisi kuulua lasten elämään.
Helmiaskarteluja vanhusten kanssa
Lapsuuden ensimmäinen koti kouluikään saakka oli Kemissä. Äiti työskenteli keittiössä emäntänä kunnalliskodilla, jonka yhteydessä olivat myös henkilöstön asunnot.
Sekalainen sortti vanhuksista muihin hoidokkeihin eleli sulassa sovussa lapsikatraan kanssa. Omavaraisella laitoksella viljeltiin maata ja kasvatettiin karjaa. Asukkaat tulivat tärkeiksi ja rakkaiksi.
– Ei sitä silloin osannut pitää erikoisena. Oli itsestäänselvää, että asuu ja on tekemisissä hyvin monenlaisten ihmisten kanssa. Asukkaana ollut Kalle katsoi meidän penikoiden perään.
Työntekijöiden lapset vilis-tivät keskenään pitkin sokkeloista vanhaintaloa. Parven kuopuksena Väänänen jäi yksin, kun muut kävivät koulua. Kun vanhuksille järjestettiin erilaisia kerhoja, pieni Tuula askarteli mukana.
Kerran hän keksi tavan tienata: tyttö napsi kukkia henkilökunnan viljelypalstoilta ja kaupitteli ne vanhuksille.
– Sain kukat myytyä. Sain myös nuhteet. Muistaakseni rahat piti palauttaa.
1960-luvun muistoihin liittyvät myös ostosmatkat Haaparannalle. Sieltä ostettiin hienoimpia tavaroita ja muodikkaita vaatteita aikuisille.
– En tiedä, onko mielikuvitus täydentänyt muistot ajan kanssa, mutta aikuiset oikein jobbasi. Pukivat päälleen monta vaatekertaa, että pääsee tullista ohi. Jotenkin se liittyi säännöstelyyn. Se kaikki oli hirveän jännittävää, ei yhtään ahdistavaa.
Seitsemännellä yrittämällä sisään
Väänäsen koti on täynnä tavaraa: kirpputoreilta haalittuja kapistuksia, pinoittain kirjoja, taidetta ja valokuvia seinillä.
– Kenelläkään muulla ei varmasti ole näin paljon kuvia itsestään esillä, Väänänen naurahtaa ja etsii nuoruudenaikaisia kuvia.
Muistelu tuntuu hyvältä. Ilman muistelemista teatterimuistot häipyisivät taiteiden taivaaseen.
Väänäsellä oli vahva haave päästä Teatterikorkeakouluun. Ovet avautuivat vasta seitsemännellä yrittämällä, 26-vuotiaana.
– Sillä välin opiskelin yliopistolla ja olin Ylioppilasteatterissa. Sitä se opiskelu olikin, Yyteetä.
Vuodesta 1995 Väänänen on työskennellyt Oulun teatterilla näyttelijänä. Vuorosanojen opettelu tuntuu yhä hankalalta. Päähän paukuttamalla sanat eivät jää mieleen.
– Ei siihen ole kikkoja. En opi vuorosanoja ennen kuin ymmärrän kokonaisuuden.
Kun esitykset ovat ohi, Väänänen suo itselleen luvan tyhjentää kovalevyn.
Vielä reilun 30 vuoden jälkeen lavalle astuminen jännittää. Joskus ensi-iltaan on enemmän ja joskus vähemmän valmis.
– Oivaltaminen on prosessi. Vielä viimeisessäkin näytöksessä saattaa hoksata jotakin uutta. Näytteleminen ei ole valehtelemista. Se on pelaamista ja leikkimistä.
Henkireikä leipätyön ohessa
Dom-teatteri on tärkeä henkireikä leipätyön ohella. Jos ammattiteatterissa on osa toisen näkemystä, harrastajateatterin ohjaajana pääsee toteuttamaan omaa taiteellista visiotaan.
– Oma tuotanto on tärkeää, omaa aivoitusta ja maailmankuvaa. Sydämeni sykkii kummallisille esityspaikoille. Teatterin penkeissä voi nuokkua, mutta kummalliset paikat vaativat katsojalta aktiivisuutta.
Vähällä tekeminen ja köyhä teatteri viehättävät Väänästä: jos näyttelijä laittaa karvahatun päähänsä ja sanoo olevansa koira, yleisö uskoo sen. Kun tarvitaan lisävalaistusta, voi miettiä, saataisiinko jostakin toinenkin taskulamppu.
– Ihminen tarvitsee kulttuuria niin kuin hengittämistä. Aina voi sanoa, että on tärkeämpiä asioita kuin kulttuurihömppä. Mutta ehkä se tuo hymynhäivää suupieleen tai loivennusta otsarypistysten sekaan. Sitten voi katsoa ympäristöään eri silmin.
Nyt 61-vuotiaana Väänänen voi katsoa taakseen ja sanoa:
– Teatterityö jatkaa sitä samaa leikkiä kuin lapsena Myllyojalla.
Tuula Väänänen
27.2.1958 Keminmaa
Perhe: kaksi kissaa
Koulutus: Teatterikorkea-koulu 1988, lopputyötä vaille maisteri
Työ: Oulun teatterin näyttelijä. Aiemmin 1980-luvulla Kom-teatteri ja Teatteri Eurooppa Neljä.
Harrastukset: Dom-teatteri ja jooga.