Luin hiljan somesta, että karhu oli hyökännyt Yhdysvalloissa erään 35-vuotiaan miehen kimppuun. Hän onneksi selvisi siitä.
Tämä tapahtui vähän sen jälkeen, kun somessa käytiin syvälle luotavaa väittelyä siitä, miksi naisten enemmistö mieluummin kohtaa metsässä karhun kuin miehen. Monet miehet ovat närkästyneet eivätkä ymmärrä keskustelun pointtia. Naiset yrittävät yhä saada miehet kuulemaan hätähuutonsa kuvaamalla tilastojen ja kokemustensa valossa sitä tosiasiaa, että joka kolmas heistä on jo kohdannut väkivaltaa miesten taholta (yli 6 000 kommenttia Tiktokissa).
Karhujen hyökkäykset ovat sen sijaan harvinaisia, ja juontavat aivan eri syistä kuin naisvihasta. Yhteenvetona monet miehet, jotka nytkin vähättelevät, pilkkaavat ja protestoivat naisten kuvauksia pelostaan, ovat juuri niitä miehiä, joiden takia naiset ”valitsevat” karhun.
Miesten tasa-arvon puolustajilta jää kuitenkin hahmottamatta kaikkien väkivallan muotojen peruspilari: patriarkaatti. Se, että miehetkin kohtaavat väkivaltaa, ei vie pohjaa naisten valituksilta. Miehet eivät yleensä viittaa kuin fyysiseen pikemminkin kuin henkiseen, uskonnolliseen, kulttuuriseen, psykologiseen ja taloudelliseen väkivaltaan.
Pelkästään uskontojen harjoittama naisiin kohdistuva monitasoinen väkivalta, huorittelu ja ulossulkeminen luovat kehollisen väkivallan perustan. Samalla tavoin Valkeakosken tappo yhdistetään Ylilauta-sivuston naisvihaan.
Tutkittuani yli 30 vuotta tasa-arvoisia kulttuureja, totean, ettei väkivalta ole luonnollista ja vaihtoehdotonta, vaan seurausta yhteiskuntamallista, joka sen luonnollistaa varsinkin osana miesten kasvattamista militarismiin, kilpailuhenkisyyteen ja vallankäytön maailmankuvaan.
Esimerkiksi Pohjois-Amerikan irokeesit eivät edes tunteneet raiskaus-sanaa, koska sellainen väkivalta ei ollut kuviteltavissa. Äitien sukulinjaan perustuvissa yhteisasumuksissa lapset kasvatettiin yhdessä, eno oli miehen malli, eikä matrikulttuureissa tunnettu ydinperheen kapitalistista mikromallia, joka altistaa naiset pahimmillaan hyväksikäytölle.
Eläessään äitiensä ja sisarustensa kanssa naiset olivat suojassa väkivallalta, vaikka toki tapasivat lastensa vierailevia isiä.
Kaikki muuttui, kun patriarkaatti tuhosi matrikulttuurit noin kuusi tuhatta vuotta sitten muun muassa vanhassa Tonavan sivilisaatiossa, ns. Vanhassa Euroopassa. 3 000 vuotta kestänyt rauhan ja vaurauden kausi tuhoutui, kun sotaisat kansat alkoivat alistaa naisia. Tästä on valtavasti arkeomytologista ja muuta kirjallisuutta.
Karhun runteleman miehen kohtalo herätti somessa valtavan viestitulvan, joka tähtäsi siihen, että miehet ymmärtäisivät karhu-vertauksen. Kun naiset ja monet vastuulliset miehet nyt vetoavat vihakulttuurin torjumiseen, se leimataan miesvihaksi. Jos joku herättää keskustelua vaikkapa ryöstöjen yleistymisestä, onko pointti niihin puuttuminen, vai onko sekin vain ryöstäjävihaa?
Kukaan ei väitä, että jokainen mies on väkivaltainen, vaan ettei nainen metsässä voi tietää kuka vastaantulijoista voisi olla raiskaaja. Ilmiö on taatusti sukupuolittunut, sillä karhun runtelemalta mieheltä ei kysytä miten hän oli pukeutunut, miksei hän pannut vastaan, miksi meni yksin metsään, ja häntä uskotaan.
Naisten kokemuksia ei edelleenkään uskota vaan leimataan miesvihaksi. Tosin miesten sosialisaatio estää monia heistäkin myöntämästä kokemaansa väkivaltaa naisten taholta. Se ei kuitenkaan ole verrattavissa patriarkaatin rakenteelliseen ja institutionaaliseen miesvaltaan, vaikka moni nainen assimiloituukin patriarkaattiin.
Kaarina Kailo
tietokirjailija, karhututkija, Pohjois-Pohjanmaan maakuntahallitus (vas.), Oulu