Olen joskus kuullut, että naisilla, jotka ovat kiinnostuneita autoista ja moottoreista, on enemmän testosteronia veressään", autokoulu Young Driversin johtaja ja ajo-opettaja Sari Saarni pohtii.
Saarni myöntää olevansa tällainen nainen. Hänen mukaansa joillekin naisille autoilu on luonnollisempaa ja nautinnollisempaa.
"Olen pikkutytöstä asti tykännyt bensan hajusta ja pakokaasun katkusta. Minusta on nautinto painaa kaasu pohjaan."
Saarni on elämänsä aikana ehtinyt istua auton ratin takana. "Vuonna 1983 kun valmistuin liikenneopettajaksi, aloin myös ajamaan kilpaa. Kymmenen vuotta ajoin jokamiesluokassa: talvet jääradalla ja kesät maaradalla. Sitten ajoin kymmenen vuotta rallia. Molemmista on naisten SM-tason hopeamitali", Saarni selvittää.
Saarni jatkaa, että hän on ajanut elämässään niin paljon muutenkin autolla, että Suomen maantiestö on tullut hyvin tutuksi. Autoilu ei ainakaan pelota.
"En ole koskaan pelännyt autoa. Päinvastoin. Auto on minulle väline, joka tuottaa hyötyä ja nautintoa. Toiveautoni on punainen Ferrari. Minulla on jopa ollut tunneside pariin kilpa-autoon sekä omaan porschenpunaiseen kuplaan. Näistä autoista oli haikeaa luopua", Saarni muistelee.
Hän haluaa viestittää nuorille naisille, että kannattaa rohkeasti lähteä ajamaan. Ajamalla tulee rutiinia. Miesten tai poikien vähättelevistä puheista ei kannata välittää. Koskaan ei myöskään saa lähteä kavereiden yllyttämänä hölmöilemään.
Linja-autonkuljettajaEve Pontoa ei hirvitä astua bussin rattiin.
"Ei se ole niin hurjaa kuin miltä se näyttää", Ponto toteaa. Linja-auton kuljettaminen sujuu hänen mukaansa naiselta siinä missä mieheltäkin.
"Ennen se ei olisi onnistunut. Autot olivat niin raskaita, eikä penkkejä saanut kunnolla säädettyä. Nytkin jos joudun ajamaan vanhalla autolla, on ongelmia yltää polkimille", Ponto hymähtää. Uusissa autoissa ei hänen mukaansa sitä ongelmaa enää ole.
Pontolla on ollut kipinä autoihin aina.
"Kaikki mitä olen tehnyt on liittynyt autoihin. Olin jo 18-kesäisenä Saabin tehtaalla tekemässä autoja. Rassailen myös itse autoja. Minusta on terapeuttista maata auton alla ja tehdä huoltoa", Ponto hymyilee.
Kiinnostuksena niin sanottuihin poikien juttuihin Ponto huomasi jo pikkutyttönä.
"Äiti osti minulle nukenvaunut. En leikkinyt niillä muuten kuin pukkaamalla naapurin pojan kanssa niillä jalkapalloa pellolla."
Pontolle autoissa ei merkkaa ulkonäkö. "Halusin vanhan auton. Minulla on nyt Land Rover vuosimallia 62, jolla on sielu. Se on varmasti Suomen rumin, mutta se ei haittaa."
"Minun unelmani on vanha jaguaari. Jos saisin paljon rahaa, en ostaisi uutta autoa. Autolla täytyy olla persoona ja historia. Joistakin autoista voisi jopa kuvitella, että ne alkavat kohta puhumaan", Oulun taidemuseon johtaja Taina Myllyharju hymyilee.
Myllyharjulle auto on ennen kaikkea kulkupeli. Sitä ei tarvitse suojella ja varjella koko ajan. "Tärkeintä autossa ei ole moottori, vaan se, että autossa on fiilistä ja sympatiaa."
Hänen mielestään on nautinnollista ajaa autolla pitkiäkin matkoja, jos vain vieressä on eväitä ja hyvää musiikkia.
Myllyharju ajoi ajokortin 18-vuotiaana. Silloin isä opetti tekemään autoon perushuollon ja kannusti ajamaan. Vielä nytkin isä on tärkeä autoasioissa. "Isä saattaa soittaa, että kuis autosi on pelannut tai että tuu tänne illalla, niin katson sitä tyhjäkäyntiä", Myllyharju kertoo nauraen.
Isän kanssa myös tehtiin ensimmäiset remontit autoon jo pikkutyttönä.
"Olin isän mukana remontoimassa. Iskä sanoi, että paina Taina kytkintä ja minä painoin."
Eniten Myllyharjua harmittaa autoasioissa miesten vähättely.
"Joskus jos ohittaa auton, saattaa ohitettavasta autosta nousta nuoren miehen keskisormi pystyyn. Se tympäisee."