Kaikki tietävät piskuiset nakkimakkarat, joita tapaa pito- ja arkipöydissä sekä hotelliaamiaisilla. Gilda, fantasiaruokiin erikoistunut vampyyri paljastaa Palava jäädyke -keittokirjassaan, miten nimeltään jalosukuiseen alkuperään viittaava pikku makkara syntyi.
Olipa peukaloisten sukua oleva prinssi, niin pieni, että saattoi ratsastaa varpusella. Hänen isänsä suitsi kotkan ja karautti kohti auringonlaskua, mutta prinssillä oli vaikeuksia päästä edes lähelle hämärää.
Voi sinua, onneton poika, isä itki. Häntä painoi huoli tulevan kuninkaan kohtalosta. "Eihän tuollainen peukalon mittainen riitä komentamaan maata. Äitisi saa keksiä lääkkeen hätään."
Kuningattaressa virtasi peukaloisten, keijukaisten, kenties velhojenkin verta.
"Vai kokoa toivot pojallemme. Se on turhaa, sillä maailmassa tarvitaan kaikkia mittoja", vastasi kuningatar.
Prinssi saapui paikalle. "En minä kärsi koostani. Saatan ratsastaa varpusella, ehdin auringonlaskuun aikanani enkä pelkää väistellä jättiläisiä. Annan köriläille kyytiä ja valan alamaisiin uskoa. Kun pieni pärjää, kuka tahansa pärjää - piskuinenkin."
Kuninkaan murhe ei asettunut. "Kääpiöt takovat kyllä pienen valtikan, mutta kuinka käy juhlaruokien?"
Pääkokki apulaisineen hämmensi järeitä patoja kuningattaren valvoessa. Kuningatar kuiskasi jotain kokille, jonka poskille nousi innostuksen puna.
"Prinssille makkara", hän huudahti. Keittiössä vaivattiin, vatkattiin ja kaulittiin, käänneltiin sylttyjä, pylpyröitä ja palttuja ja paltureita seitsemän päivää ja seitsemän yötä.
Kahdeksantena keittiön väellä oli esittää täydellinen makkara, prinssin pikku sormiin sopiva. Makkara levitti ruokahalua herättävää tuoksuaan ympäriinsä. Kun kuninkaallinen väki oli maistanut sitä, kaikkien kasvoille levisi autuas hymy. Pikku makkara nimettiin kruunajaismakkaraksi.
Siitä tuli prinssin suosikkiruoka, eikä hän paljon muuta syönytkään. Prinssinakit pitivät pintansa. Näin on vielä tänäkin päivänä - ainakin lasten aterioilla ja juhlakattauksissa.
Sen pituinen se.